Kun seuraa työkseen kirkollisia kähinöitä, saattaa toisinaan ajautua kyynisiin mietteisiin. Viime aikoina uskoani ekumeniaan on heikentänyt se, että kirkkojen lähentymisen sijaan ne tuntuvat pikemmin hajoavan.

Olen alkanut pelätä, että protestanttisuus on luterilaisen kirkon sisään rakennettu ominaisuus, joka saa sen jakautumaan yhä pienempiin kuppikuntiin, kunnes koolla on kaksi tai kolme.

Suomessa jakaantumiskeskustelua on viime vuosina käyty erityisesti joidenkin herätysliikejärjestöjen kohdalla. Ja onhan kirkkoja hajonnut muuallakin.

Esimerkiksi Latviassa, missä lokakuussa kokoontui Luterilaisen maailmanliiton kirkonjohtajien kokous, luterilaisia kirkkoja toimii nykyään kaksi. Niitä erottaa toisistaan muun muassa virkakäsitys.

LML:n tilaisuutta isännöinyt Latvian luterilainen kirkko on maan kahdesta kirkosta suurempi. Se hyväksyi naisten pappeuden 1980-luvulla, mutta teki sitten vuonna 2015 täyskäännöksen.

VIRKAKYSYMYS EI varsinaisesti ollut aiheena LML:n lokakuisessa kokoontumisessa Riiassa. Kiista kyti kuitenkin niin virallisissa puheissa kuin käytäväkeskusteluissakin.

Sen verran pinnassa jännitteet olivat, että lopulta kolmipäiväisen tapahtuman huipentaneella illallisella tunnelma oli hetkittäin kireä.

Illallisen jälkeen tapahtui kuitenkin käänne, josta saamme kiittää Serbian luterilaisen kirkon delegaatiota. Sen jäsenet ehdottivat jo takkejaan narikasta etsineille vieraille, että voisivat vielä opettaa muille serbialaisen kansantanssin.

Ehdotus otettiin avosylin vastaan. Piiritanssien jälkeen serbialaisten aloitteesta otti kopin suomalaisdelegaatio, jonka jäsenet ehdottivat jatkoksi letkajenkkaa.

Kuva kirkonjohtajien yhteisestä letkajenkasta on tuossa vieressä. Siinä yhdessä hyppelehtivät muun muassa LML:n pääsihteeri Anne Burghardt, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja Hanna Mithiku sekä naisten pappeuteen karsaasti suhtautuvan Latvian luterilaisen kirkon arkkipiispa Rinald Grants. Aion katsoa kuvaa aina, kun kyynisyys uhkaa pimentää mielen.

LETKAJENKKA EI tietenkään yksin ratkaise luterilaisen maailman sisäisiä kiistoja, mutta jos letkajenkka sujuu, niin eiköhän muustakin selvitä.

Ehkä letkis-diplomatiaa voisi rohkeasti harrastaa enemmän myös muissa yhteyksissä. Meillä kun on tapana arvostaa vähän liikaa virallisia keskusteluja ja toisaalta ihan liian vähän vapaata yhdessä oloa.

Niinpä kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous ensi viikolla kokoontuu, jään odottamaan varsinaisia tuloksia istunto-ohjelman ulkopuolelta.

Tärkeitä keskusteluja käydään varmasti täysistuntosalissa ja valiokunnissa, mutta tärkeät kohtaamiset tapahtuvat pikemmin kuntosalilla ja karaokevaliokunnassa.

Ja jos saa ehdottaa, niin ehkä Riian hengessä uudeksi ohjelmanumeroksi voisi Linnasmäen opistollakin ottaa letkajenkan.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Näyttää siltä, että Sley ja Kansanlähetys tahallaan uhmaavat piispoja