Suomen kahdeksas tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen syntyi Pielavedellä 3.9.1900. Kekkosen poliittisesta urasta ja hänen kausistaan tasavallan presidenttinä (1956—1981) on julkaistu huomattavan suuri määrä tutkimuskirjallisuutta, elämäkertoja ja artikkeleita. Sen sijaan Kekkosen suhdetta kirkkoon ja uskontoon on tutkittu vähemmän. Tunnettuja ovat esimerkiksi Pekka Niirasen tutkimus Kekkonen ja kirkko (Kirjapaja 2000) sekä Ville Jalovaaran tutkimukset Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958—1962 (SKHS 2007) ja Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962—1982 (SKHS 2011).
Kekkonen syntyi Pielavedellä varsin vaatimattomiin oloihin. Pekka Niirasen mukaan mielenkiinto uskontoa kohtaan alkoi jo Kekkosen lapsuudenkodissa. ”Vapaakirkossa viihtyvä äiti merkitsi nuorelle Kekkoselle paljon, mutta uskonnollisuuden osalta äitiäkin tuntuvampi vaikutus näyttää olleen lestadiolaisiin kuuluneella isällä. Isän lestadiolaisuus näkyi Kekkosen myöhemmässä elämässä paitsi jatkuvana kiinnostuksena tätä liikettä kohtaan myös tiiviinä kontaktina liikkeen edustajiin. Kekkonen ei itse missään vaiheessa kuulunut tähän herätysliikkeeseen, mutta lestadiolaisuudella voidaan silti katsoa olleen merkittävä myönteinen vaikutus hänen uskonnollisuuteensa”, Niiranen kirjoittaa tutkimuksessaan.
Kekkonen pyrki Niirasen mukaan myös varmistamaan, että ”lestadiolaisuus saisi hänen mielestään sille kuuluvan osuuden niin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispanimityksissä kuin yleisemminkin suomalaisessa luterilaisuudessa”. Kyse saattoi tällöin Niirasen mukaan olla ainakin osittain lestadiolaisten Kekkoselle antaman poliittisen tuen maksusta. ”Täysin poissuljettu ei kuitenkaan ole myöskään uskonnollinen motiivi: Kekkonen halusi ehkä aidosti edistää ”omanaan” pitämänsä herätysliikkeen toimintaa.”
Niirasen mukaan herätysliikkeistä syvällisimpään vuorovaikutukseen Kekkosen kanssa halusivat — ja pääsivät — lestadiolaiset, joiden eri haarojen edustajat pyrkivät vaikuttamaan presidenttiin erityisesti Oulun piispanimityksien yhteydessä.
Kekkonen ei luottanut Kareksen kykyyn toimia presidentillisellä eheytyslinjalla: kriteeri nimityksessä oli selkeästi poliittinen.
KEKKOSELLA OLI luonnollisesti piispanimityksien kautta hyvät mahdollisuudet vaikuttaa haluamallaan tavalla, sillä hänen kaudellaan piispojen nimittäminen kuului tasavallan presidentin valtaoikeuksiin. Pitkän kautensa aikana Kekkonen ehtikin nimittää tehtäviinsä runsaat parikymmentä piispaa. Tässä toimessa presidentti käytti joskus valtaansa yllättävästi: tunnettu on tapaus, jolloin hän ei nimittänyt uuden Lapuan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi vaalin voittanutta Olavi Karesta, vaan Eero Lehtisen. Niirasen mukaan Kekkonen ei luottanut Kareksen kykyyn toimia presidentillisellä [kansan] eheytyslinjalla: kriteeri nimityksessä oli tällöin selkeästi poliittinen.
Läpihuutojuttu ei ollut myöskään esimerkiksi Mikkelin piispanimitys vuonna 1959: Niirasen mukaan Kekkosta ”näytti arveluttaneen lähinnä se, että kaikki ehdokassijoille tulleet kolme piispaa olivat entisiä Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) jäseniä”. Lopulta Kekkonen arkkipiispa Ilmari Salomiehen suosituksesta kuitenkin nimitti vaalien tuloksen mukaisesti piispaksi Osmo Alajan. Ville Jalovaaran mukaan Kekkonen tulikin kautensa piispoista parhaiten toimeen juuri Salomiehen kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että Kekkonen oli itsekin nuorena kuulunut AKS:aan.
Kekkonen lopetti Niirasen mukaan vuonna 1972 puheiden pitämisen uusille piispoille. Hän oli käyttänyt nimityksiä samoin kuin Yhteisvastuu-keräysien avaamisia oman poliittisen eheytyssanomansa esittämiseen. 1970-luvulla sille ei ollut enää tarvetta, sillä kirkko oli Niirasen mukaan avautunut ja muuttunut : kuten asevelipappien ohjelmassa, se oli nyt olemassa maailmaa varten ja tullut tässä mielessä presidentin linjalle.
USKONNOLLISEN VAKAUMUKSENSA Kekkonen piti pitkälti omana tietonaan, mutta se erottuu esimerkiksi hänen päiväkirjamerkinnöissään ja kirjeenvaihdossaan. Hänellä näyttää Niirasen mukaan olleen myös ”yllättävän paljon” aikaa lukea uskonnollista kirjallisuutta ja paneutua evankelis-luterilaisen kirkon asioihin. Presidentti kirjoitti saman lähteen mukaan myös omakätisesti kaikki piispojen virkaanasettamistilaisuuksissa pitämänsä puheet.
Hoitaessaan tasavallan presidentin tehtäviä hän pyrki Niirasen mukaan julkisuudessa pitämään tarkoin yllä kahden regimentin oppia. Käytännössä se tarkoitti sitä, että hän vältti uskonnollisia teemoja puheissaan. Tästä regimenttien hallinnasta hänelle antoi Niirasen mukaan tunnustusta myös arkkipiispa Martti Simojoki, jonka mukaan nämä regimentit eivät koskaan menneet Kekkosella sekaisin. Varsinkin virkakautensa alussa Kekkonen kuitenkin Niirasen mukaan joutui tästä linjasta hieman poikkeamaan siksi, että ”ero Kekkosen ja hänen edeltäjiensä muovaaman perinteen välillä olisi muuten ollut liian jyrkkä.
Henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ja asenteiltaan Kekkonen ei Ville Jalovaaran mukaan ollut kirkon näkökulmasta kuitenkaan Juho Kusti Paasikiven kaltainen ihannepresidentti. ”Kirkon piirissä näyttää 1970-luvun loppupuolella ilmenneen myös väsymistä siihen, että sama henkilö jatkoi vuosikymmenestä toiseen maan johdossa.” Jalovaaran mukaan vuoden 1982 presidentinvaaleihin asetetut monet toiveet sekä myös Suomen ensimmäisen vasemmistolaisen presidentin Mauno Koiviston Kotimaa-lehdeltä saama myönteinen vastaanotto kertoivat osaltaan muutoksen toiveesta.
Kekkonen piti myönteisenä asiana vuonna 1970 alkaneita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä oppikeskusteluita
KIRKKO ANTOI Kekkosen ulkopoliittiselle linjalle hiljaisen tukensa. Arkkipiispa Martti Simojoki piti yleensä muuten presidenttiin kunnioittavaa etäisyyttä, vaikka välit muuten tietysti olivatkin korrektit. Ulkopoliittisissa kriiseissä piispakunta lähetti presidentille kannustavia viestejä, mutta sen pidemmälle menevää tunnustautumista ei yleensä ollut — poikkeuksena Niirasen mukaan Tampereen piispa Eelis Gulin. Kekkonen saattoi politiikkansa sekä henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ja elämäntapojensa vuoksi olla myös kirkossa 1960-luvun alkuun saakka usein silti kriittisesti tarkasteltu. Jalovaaran mukaan vuoden 1961 noottikriisi merkitsikin kuitenkin eräänlaista taitekohtaa kirkon johdon suhtautumisessa Kekkoseen: ”Kansallinen hätätila näyttää vakuuttaneen piispat siitä, että Kekkonen oli puutteistaan huolimatta se henkilö, joka pystyi parhaiten takaamaan Suomen suvereniteetin suhteessa Neuvostoliittoon.”
Mitä kirkon omaan idänpolitiikkaan tuli, arkkipiispa Simojoki piti presidenttiä ajan tasalla siitä, mitä kulloinkin tapahtui. Kekkonen piti Niirasen mukaan myönteisenä asiana vuonna 1970 alkaneita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä oppikeskusteluita, koska sellainen voitiin nähdä valtiollisen ystävyyspolitiikan kirkollisena jatkumona. Noiden keskustelujen varjolla kirkko pyrki yhteyteen myös inkerinsuomalaisten kanssa. Kekkonen jättäytyi tästä tietoisesti syrjään, mutta ei myöskään halunnut millään tavalla estää näitä kirkon johdon pyrkimyksiä.
Jalovaaran mukaan kirkko näyttää tarkasti seuranneen Suomen ulkopoliittista suuntausta, jonka arkkitehti oli luonnollisesti presidentti Kekkonen. Esimerkkinä muutoksesta Jalovaara mainitsee, että Kekkosen erottua juuri virastaan kirkon johto otti Puolan sotatilaan joulukuussa 1981 julkisen kriittisen kannan, mitä se ei ollut tehnyt esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen aikana vuonna 1968.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä