Länsimais-eurooppalainen ja samalla myös suomalainen kalenteri on yleensä täynnä viittauksia kristinuskon vuotuisjuhliin. Ne ovat osa sitä perintöä, jonka pian kaksi vuosituhatta tässä kulttuuripiirissä vaikuttanut kirkko on myöhemmille polville jättänyt. Ne ovat rakentuneet paljon kristinuskoa vanhemman seitsenpäiväisen viikon ja 12-kuukautisen vuoden kulun osiksi.
Sunnuntai on kristittyjen pyhäpäivä ja myös osa merkittävimmistä kristillisistä juhlapäivistä on sunnuntaisin. Osa kuitenkin arkisin, ja tästä on jo hyvin kauan seurannut siellä täällä myös tiettyä hankausta uskonnollisen vuodenkierron ja toisaalta arkisen elämän ja talouselämän toiveiden tai vaatimuksien kanssa.
Yleisesti muistettua lienee, miten Suomessa esimerkiksi loppiainen, helatorstai ja toinen helluntaipäivä olivat vuosina 1973—1991 siirrettyinä lauantaihin. Näin saatiin hieman aikaisemmin viisipäiväiseen työviikkoon siirtyneessä maassa kalenterivuoteen lisää työpäiviä, millä tietysti oli pieni kansantaloudellinen merkityksensä. Muutos tehtiin työmarkkinajärjestöjen aloitteesta, mutta kirkolliskokouskin oli sen hyväksynyt, vaikkakin ehkä pitkin hampain.
Paluu normaaliin tapahtui loppiaisen ja helatorstain kohdalla vuonna 1992. Sen sijaan toinen helluntaipäivä katosi. Joissakin Euroopan maissa se on edelleen pyhä- ja vapaapäivä.
Kirkollisten juhlapäivien lisäksi on myös maallisia juhlapäiviä, jotka voivat olla myös arkisin: Suomessa niitä ovat vappu 1.5. ja itsenäisyyspäivä 6.12. Ikivanhoihin kirkollisiin juhliin verrattuina ne ovat vielä nuoria juhlapäiviä, vaikka molemmilla onkin jo yli vuosisataiset perinteet.
Ehdotettiin, että nämä arkipyhät säädettäisiin palkattomiksi vapaapäiviksi ilman vaikutusta vuosityöaikaan.
VAATIMUS ERÄIDEN arkipyhien siirtämisestä on tänä vuonna noussut jälleen elinkeinoelämän toiveena esiin. Suomen Yrittäjät ehdotti kesäkuussa, että kasvavia puolustusmenoja rahoitettaisiin siirtämällä loppiainen ja helatorstai lauantaihin. Toisena vaihtoehtona ehdotettiin, että nämä arkipyhät säädettäisiin palkattomiksi vapaapäiviksi ilman vaikutusta vuosityöaikaan. Niistä ei siis maksettaisi sunnuntaityökorvausta.
Näitä ehdotuksia voi kyllä ymmärtää: nykyisessä vakavassa maailmantilanteessa puolustuksen rahoittaminen on tärkeä asia. Sellaisella on myös kansainvälisiä esikuvia. On myös niin, että leipä on hankittava otsa hiessä: siksi työnteko ja siitä kumpuava hyvinvoinnin ja tämän maan rakentaminen ja ylläpitäminen ovat tärkeitä näkökulmia.
Mutta sittenkin: elämä ei ole vain työntekoa. Vaikka maailma muuttuu, on olemassa syitä, miksi arkipyhät pitäisi jättää aloilleen. Niistä tärkein lienee, että kristillisen kalenterin kohdalla on — Kotimaan entisen päätoimittajan ja professorin Pentti Lempiäisen sanoin — muistettava, ”ettei kirkkovuosi ole mikä tahansa mielivaltaisesti kokoon kyhätty luomus. Sen juhlissa on kysymys kristillisen uskon keskeisimmistä asioista”.
Siksi toivoisi, että kirkkovuoden juhlapäivät jätettäisiin rauhaan. En myöskään usko, että kansalaisilla mitenkään kattavasti olisi halua luopua työviikkoa muutaman kerran vuodessa pilkkovista vapaapäivistä.
Joskus vastavetona kirkollisten arkipyhien siirtelylle on ainakin kieli poskessa ehdotettu, että vappu siirtyisi aina lähimpään lauantaihin
ON KUITENKIN muistettava, että valtio on tunnustukseton ja arki- ja pyhäpäiviä voidaan kalenterissa muuttaa. Ja sen mukaisesti on jokaisen tässä maassa ojentauduttava, vaikka tietyt arkipyhät paikoiltaan siirtyisivätkin. Mutta onko myös kirkon jumalanpalveluselämässään tehtävä niin? Voisivatko sen pyhät päivät pysyä paikoillaan? Eihän valtiolla niiden olemassaoloon tai viettoon sinänsä intressiä ole.
Tällöin olisi katkaistava jälleen yksi yhtenäiskulttuurin side kirkon ja valtion välillä. Ehkä olemmekin menossa kohti tulevaisuutta, jossa joidenkin kirkollisten juhlien sattuessa maanantaista perjantaihin yltäville arkipäiville kirkko voi vapaasti viettää omaa juhlaansa, mutta kalenterissa se ei kuitenkaan olisi ”punainen” päivä. Ja jumalanpalvelus kenties olisi siirrettävä iltaan, tai pidettävä se asian tietystä ongelmallisuudesta huolimatta kuitenkin päiväsaikaan, jolloin paikalle pääsisivät kaiketi lähinnä eläkeläiset.
Esimerkkinä 24. lokakuuta, jolloin Yhdistyneiden Kansakuntien päivänä vietetään Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivää.
Paljon laajemmin tällä tavalla toimii esimerkiksi Katolinen kirkko Suomessa. Siellä vaikkapa Marian ilmestyspäivä on edelleen kylmäpäisesti alkuperäisellä paikallaan 25. maaliskuuta, juhannus 24. kesäkuuta ja pyhäinpäivä 1. marraskuuta. Riippumatta siitä, mikä viikonpäivä sattuu olemaan. Voi tulla aika, että luterilainen kirkkokin ottaa tästä oppia. Ja olisihan sekin outoa, jos osa tässä maassa toimivista kirkoista pitää juhlansa ihan silloin kun itse haluaa, ja toinen osa muuttaa asioita aina sen mukaisesti, mitä valtio tai työmarkkinat kulloinkin sopivat.
Joskus vastavetona kirkollisten arkipyhien siirtelylle on ainakin kieli poskessa ehdotettu, että vappu siirtyisi aina lähimpään lauantaihin. Niin ei monista syistä tule kuitenkaan käymään, vaikka osa ihmisistä ei vappua mitenkään vietäkään. Jotakin koskematonta näissä asioissa sentään vielä on. Entä mihin kirkko vetäisi pyhäpäivien siirtelemisen rajaa?
Luterilaisina voisimme myös vakiinnuttaa lokakuun viimeisen päivän reformaation juhlapäiväksi.
LUTERILAISESSAKIN PERINTEESSÄMME on joitakin päiviä, jotka voisivat tässä skenaariossa myös hyvin palata kalenteriin alkuperäisille paikoilleen. Tärkein niistä olisi toinen helluntaipäivä. Tällöin kolme tärkeintä kristillistä juhlaa eli joulu, pääsiäinen ja helluntai olisivat monipäiväisiä. Tällä olisi oma painava teologinen merkityksensä.
Luterilaisina voisimme myös vakiinnuttaa lokakuun viimeisen päivän reformaation juhlapäiväksi, jota vietettäisiin niin kuin pystytään, vaikka päivä arjeksi sattuisikin. Pitkinä vuosisatoina luterilaisuutta ei kyseenalaistanut Pohjolassa mikään, eikä asiaa niin tarvinnut alleviivatakaan. Tänään ja varsinkin tulevaisuudessa on aivan toisin.
Kalenterit eivät toki ole mitään absoluuttisia asioita. Ne ovat myös kompromisseja siitä, mikä on juhlaa, mikä työtä, mikä kenties molempia. Kalenteri kuvastaa samalla sitä, mikä sitä noudattavassa yhteisössä on keskeistä, tärkeää ja muistettavaa. Kalenteri on siksi vakava asia.
Jos kalenterin ja kristinuskon läheinen yhteys edelleen mietityttää, on mielenkiintoista tutustua muihin olemassa oleviin tai aikaisemmin olemassa olleisiin kalentereihin. Esimerkiksi juutalainen, islamilainen, kreikkalainen, roomalainen, iranilainen, intialainen, kiinalainen, japanilainen tai maya-kalenteri ovat täynnä viittauksia jumaliin ja uskonnollisiin juhliin.
Germaanisissa kielissä eräät viikonpäivät kantavat edelleen pakanallisten jumalien (Tyr, Odin ja Thor) nimiä. Lauantain nimessä väikkyy joissakin eurooppalaisissa kielissä juutalaisen sapatin nimi. Ja sunnuntaita kutsutaan joissakin romaanisissa kielissä ”Herran päiväksi” (Dies Dominica) ja venäjäksi ”Ylösnousemuksen päiväksi”.
Kalentereiden tärkein tehtävä on tietysti ollut nimenomaan ajan mittaaminen ja vuodenkierron järjestäminen. Molemmat asiat ovat kuitenkin ihmiskunnan historiassa olleet vahvasti kytköksissä uskontoon, mikä viittaa paitsi vallinnneisiin maailmankuviin, myös elämän sisällön ja perimmäisen tarkoituksen todentamiseen.
Tätä tosiseikkaa on sivistyneessä läntisessä yhteiskunnassakin edelleenkin kunnioittaminen, sillä usein oletettu maallistuminen ei suinkaan etene kuin jokin ennustus tai pikajuna. Aika on meitä suurempi asia ja tulevaisuus voi olla hyvinkin erilainen kuin nyt luulemme, ellei muuten niin monikulttuurisuuden ja -uskontoisuuden lisääntymisen vuoksi. Suomessa tulee muistaa, että nimenomaan kristinusko on piirtänyt tähän maahan syvän, häviämättömän jälkensä. Ja sitä voimme kunnioittaa myös kalentereissamme.
Ilmoita asiavirheestä