Diakoni Jaakko Ahvenainen kuoli 24.12.2023 Lieksassa. Jaakko oli syntynyt Lahdessa 9.2.1948. Perhe muutti myöhemmin Orimattilaan, josta käsin Jaakko toimi lyhyitä jaksoja epäpätevänä seurakunnan nuoriso-ohjaajana ainakin Pietarsaaressa ja Pielisjärvellä. Hän hakeutuikin sitten opiskelemaan Järvenpään Seurakuntaopistoon, josta valmistui diakoniksi 1974. Opiskeluaikanaan hän avioitui Helvin (os. Kähkönen) kanssa, ja opintojen jälkeen pariskunta muutti Rautavaaralle, jossa Jaakolle tarjoutui nuorisotyöntekijän virka. Matka jatkui kuitenkin 1975 Lieksaan, jossa hän toimi ensin seurakunnan nuorisotyössä ja sittemmin pitkän jakson diakonina, erityisalanaan päihde- ja kriminaalityö.
Saimme työskennellä yhdessä Jaakon kanssa useita vuosia, varsinkin siihen aikaan, kun hän oli Rautavaaralla. Väinö Mentu oli siellä kirkkoherrana. Väinö oli ajattelija, jota kiinnostivat ihmiset ja ne olosuhteet, joissa he elivät. Jaakko Ahvenainen taas oli enemmänkin erakkoluonne, hän halusi mennä sinne, missä ei ollut muita ihmisiä. Hänet saattoi tavata Raesärkiltä, Keyritystä, Venäjänhiekoilta ja Pumpulikirkosta, jossa hän vaelteli paljon yksinään. Tulilla istuessa hänestä tuli myös ajattelija, jopa filosofi, eikä salaperäisyys ollut koskaan kaukana. Jaakko löysi elämän sieltä, minne me olimme sen jo vuosia sitten kadottaneet.
Tuohon aikaan rovastikunnittain toimiminen oli ainoa mahdollisuus esimerkiksi leirien, kilpailujen, retkien ja vaelluksien järjestämiseen seurakunnissa, joissa oli yksi työntekijä – varsinkin, jos sekin virka oli täyttämättä. Nurmeksen rovastikunta järjesti koko alueen toimintaa tytöille, pojille ja nuorille. Ohjelmassa oli vuosittain tyttö- ja poikapäivät ja -leirit. Valtakunnalliselle leireillekin mentiin yhdessä. Nuorille järjestettiin Hiljaisia päiviä palmusunnuntaisin, vaelluksia Lappiin ja ulkomaan matkoja. Osallistuimme myös kirkon nuorisopäiville. 1970-luvun alussa oli poikaleiri Tiilikalla. Sain olla sitä toteuttamassa yhdessä Jaakon ja toisten nuoriso-ohjaajien kanssa.
Jaakon nuotiotarinat ovat jääneet mieleen. Hämärtyvässä illassa hän aloitti nuotiotarinassa kaappaamalla kouralla jostakin kuusenkätköstä, kivien ja kantojen takaa, nyrkkiinsä pimeyttä! ”Pojat tiedättekö, siinä ei ole paljoa pimeyttä, mutta juuri sen verran, että se jännittää tai joitakin meistä se pelottaa” hän sanoi. Siitä oli hyvä aloittaa tarina.
Joskus tarinaa aloittaessaan hän käveli esiin. Otti nuotiosta pienen palavan oksan ja sytytti sillä piippunsa. Kaikki mitä hän teki, oli jo puhetta sinänsä. Rauhallisin askelin hän käveli yhden pojan eteen ja osoitti hänen taskuaan. Mitä sinulla siellä on? Poika kaivoi epävarmana taskustaan 5 pennin kolikon. Jaakko aloitti siitä taitavasti improvisoiden kertomuksen viisipennisestä, joka ei varmaankaan keneltäkään ole unohtunut. Nuotion valossa toinen puoli kasvoista jää näkemättä. Jaakon kaljuuntumassa oleva tukka, pitkä parta ja vaaleat kasvot ovat jääneet mieleen arvoituksellisesti. Mitä on toisella puolella, sitä emme tässä valossa ja näillä taipumuksillamme näe, mutta tiedämme sen olevan.
Muistaen, kiittäen Jaakkoa ja hänen merkittävää työtään Nurmeksen rovastikunnassa Rautavaaralla nuorisonohjaajana ja Lieksassa diakonina. Jaakko oli hyvä, luotettava ja mieluinen työtoveri.