Kotimaa24:n (2.9.) mukaan haastatteluni on herättänyt voimakkaita tunteita. Tunteet sisältävät tietoa ja niiden heräämistä voidaan pitää hyvänä. Haastattelu on kuitenkin poikinut väärinymmärryksiä. Siksi haluan vielä nostaa pari asiaa esiin.
Ajattelen samoin, kuin hallintoylijohtaja Kaarina Torpan selvitys (Kotimaa24 1.9.): suomalainen sairaalasielunhoito on todella laadukasta. Selvityksessä oli valtavasti kehuja ja lopussa pari kehitysideaa. Itse näen samoin: Suomessa tehdään hienoa sairaalasielunhoitotyötä, jota voisi kehua loputtomiin.
Tutkijana ja Euroopan sairaalasielunhoitoverkoston hallituksen jäsenenä tehtäväni on kuitenkin kiinnittää huomiota niihin kehitysideoihin, jotta työala voisi tulevaisuudessakin kukoistaa. Harmi, että haastattelusta tuli esiin vain kehittämisalueita, eikä lainkaan ylistyksen aiheita. Haastattelussa ei pyritty kritisoimaan ketään, vaan nostamaan keskusteluun eri näkökulmia. Harmillista, jos keskustelunavaukset on koettu kritiikiksi.
Keskiluokkaisuus otsikossa on provosoiva. En ole väittänyt sairaalasielunhoidon olevan keskiluokkaista. Olen sanonut että ”Pelkään välillä sen olevan liian keskiluokkaista.” Vaikka sairaalasielunhoito tavoittaa laajasti yhteiskunnan eri luokkia, silti on tarpeen kysyä kuka ylipäänsä pääsee hoitoon. Ilmainen terveydenhuolto ei takaa, että kaikki hoitoa tarvitsevat pääsisivät hoitoon ja siten myös sairaalasielunhoidon pariin.
Voidaan pohtia myös sitä, miten kirkon työntekijät itse heijastavat yhteiskunnan eri luokkia. Huoleni ei ole siinä, etteikö pyyntöjä sairaalassa tulisi kaikista luokista, vaan siitä että tärkeästä työalasta pitäisi aivan kaikkien olla vähintään tietoisia. Tietoisuutta voi havainnoida omasta tuttavapiiristään kysymällä mitä he tietävät sairaalasielunhoidosta. Infolappu osaston seinällä on hyvä, mutta sen lisäksi ei olisi haittaa, että info tulisi automaattisempana osana hoitopolulla, jopa modernin teknologian keinoin.
Kaikille hoitohenkilökunnassa ei ole itsestään selvää tai luontevaa ottaa puheeksi sielunhoitoa. Torpan selvityksen mukaan vastaajien kehittämisehdotukset koskivat sairaalasielunhoidon mahdollisimman helppoa saavutettavuutta. On tarpeen kysyä miten saavutettavuutta helpotetaan entisestään. Kansainvälisesti on esimerkkejä muun muassa siitä, että sisään kirjauduttaessa jokaiselta kysytään haluaako sairaalasielunhoitajan vierailevan.
Keskustelu psykoterapeuttisesta/teologisesta ymmärryksestä sielunhoidossa on ollut olemassa kauan. Teemasta on perinteisesti ollut hankala keskustella, koska helposti asia nähdään toisilleen vaihtoehtoisina. Itse ajattelen että joko–tai -keskustelun sijaan tulisi puhua sekä–että.
Peräänkuuluttamani ”kovan ytimen” vaaliminen ei tarkoita ”Raamatulla päähän lyömistä” vaan spiritualiteettiin liittyvän erityisosaamisen käyttöä ja esiin nostamista. Sairaalassa on monia vuorovaikutuksen ja terapian ammattilaisia, muttei välttämättä muita uskontojen, etiikan ja spiritualiteetin asiantuntijoita. Psykoterapeuttinen koulutus on tärkeää ja on hyvä että sielunhoitajat kehittävät itseään silläkin saralla. Mutta psykoterapeuttista koulutusta on tarjolla monella muullakin alalla kirkon ulkopuolella.
Jotta sairaalasielunhoito säilyttää paikkansa tulevaisuudessakin on olennaista kysyä mikä on se kova ydin, jossa sairaalasielunhoitajaa ei voida korvata, ja jolle kuitenkin on tilaa monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa yhteiskunnassa.
Tutkimuksen tekeminen on sairaalasielunhoidon tulevaisuuden kannalta elinehto. ENHCC päätti kesäkuussa perustaa sairaalasielunhoidon tutkimuskeskuksen. Tavoitteena on, että verkostolla on lähitulevaisuudessa omaa tutkimusta. Tässä suomalaisilla korkeasti koulutetuilla sairaalateologeilla olisi paljon annettavaa.
Kirjoittaja on työskennellyt johtavana sairaalapastorina ja hänellä on sairaalasielunhoitajan erikoistumiskoulutus.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Tutkija: ”Pelkään sairaalasielunhoidon olevan liian keskiluokkaista”
Kysely: Sairaalapappeja arvostetaan, ja heitä kaivataan myös päivystysyksiköissä