Ihmisen täytyy olla keskimääräistä valveutuneempi tietääkseen, että heillä olisi pääsy sielunhoitoon, pelkää pappi, teologian tohtori, sairaalasielunhoitaja Karoliina Nikula.
Sinut valittiin jatkokaudelle European Network of Health Care Chaplaincyn hallitukseen. Mikä tämä verkosto on?
– Euroopan sairaalasielunhoitoverkosto koostuu erilaista sairaalasielunhoidon toimijoista. Suomesta jäseniä ovat Sairaalateologit ry. sekä Kirkkohallituksen Diakonian ja sielunhoidon yksikkö. Kokoonnumme kahden vuoden välein keskustelemaan sairaalasielunhoidosta ja tutkimuksesta, sekä jakamaan parhaita käytäntöjä.
– Kokoonnuimme viimeksi kesäkuussa Unkarissa, ja siellä päätimme lähteä painottamaan tutkimuksen asemaa entisestään verkostossa. Leuvenin yliopiston yhteyteen Belgiassa perustetaan sairaalasielunhoidon tutkimuskeskus. Tavoitteena on, että verkostolla on lähitulevaisuudessa omaa tutkimusta.
Olet verkoston hallituksen ainoa nainen, miten se vaikuttaa työskentelyyn?
– Työskentely toimii hyvin, koska keskitymme siihen, mikä on meille yhteistä. Meidän samansuuntainen tavoitteemme on sairaalasielunhoidon edistäminen.
– Vaikka pyrkimyksemme eivät ole ekumeenisia, niin ruohonjuuritasolla voi olla merkitystä sillä, että voin naisena olla samalla viivalla ortodoksipapin ja katolisen papin kanssa. Euroopassa ei ole itsestään selvää, että naiset voivat olla pappeja. Kesäkuun tapaamisessa eräs katolinen nainen tuli sanomaan, että paras anti oli nähdä minut papin paidassa.
Minkälaisia haasteita verkoston työskentelyllä on?
– Innostusta ja visioita ei puutu, mutta raha on aina haaste. Se näkyy siinä, että tapaamiset on sovittava maihin, joihin on mahdollista tulla vähillä kustannuksilla. Verkosto on pieni, ja voi hyvin käydä niin, että yhdestä maasta sama edustaja on käynyt kymmeniä vuosia tapaamisissa, mutta hänen jäädessään eläkkeelle muut eivät tiedä, mistä on kyse. Pitäisin tärkeänä, että suomalaiset jäsenjärjestöt lähettäisivät useamman edustajan tapaamisiin.
Miten suomalainen sairaalasielunhoito eroaa eurooppalaisesta?
– Euroopassa ei ole vain yhdenlaista sairaalasielunhoitoa, vaan esimerkiksi koulutuksia on monenlaisia. Suomessa sairaalasielunhoitajan asema on hyvin erilainen kuin muualla Euroopassa, jossa sielunhoitajat ovat usein sairaalan palkkaamia. Suomessa he ovat kirkon palkkaamia, eivätkä he siksi ole samalla tavoin osa hoitotiimiä.
Minkälaisena näet suomalaisen sairaalasielunhoidon nykytilanteen?
– Pelkään välillä sen olevan liian keskiluokkaista. Ihmisen täytyy olla keskimääräistä valveutuneempi tietääkseen, että heillä olisi pääsy sielunhoitoon. Suomi on pieni maa, jolloin yksi linja tai tapa tehdä korostuu. Psykoterapeuttisen painotuksen korostuminen voi jättää jotakin sivuun, vaikka psykiatrinen ja psykologinen osaaminen onkin tärkeätä.
– Pitäisi vaalia myös sairaalasielunhoidon kovaa ydintä, eli hengellisyyteen ja uskontoon liittyvää erityisosaamista. Kaikki ovat nykyään kiinnostuneita spiritualiteetista, ja jos me emme puhu siitä riittävästi, lääkärit ja psykologit voivat kaapata sen.
Väitöskirjasi liittyi terveydenhuollon etiikkaan. Nyt teet jatkotutkimusta. Mikä sen aihe on?
– Kuuntelemisen teologia sairaalasielunhoidon kontekstissa. Mitkä ovat teologiset perusteet kuuntelemisen taustalla? Mitä vuorovaikutustaitoja sairaalasielunhoitajalle tai -papille opetetaan? Tuntuu, että koulutuksensa puolesta nuorisotyönohjaajalla voi olla paremmat kyvyt kuunnella kuin teoreettisen koulutuksen saaneella papilla.
Sairaalasielunhoidon neuvottelupäiviä vietetään 24.–26.8. Kokkolassa.
Kuva: Ville Palonen
Lue myös:
Kysely: Sairaalapappeja arvostetaan, ja heitä kaivataan myös päivystysyksiköissä