Perimätiedon mukaan Etiopiasta satoja vuosia sitten Kenian alueelle vaeltanut yiaku-kansa sulautui vähitellen alueen paimentolaisheimoihin. Muutamat kansan vanhimmat kuitenkin ylläpitivät kieltä ja kulttuuria, jota nyt elvytetään. Kulttuuripyhiinvaellus vahvistaa yiakujen identiteettiä ja yhteisöä. Kristinusko ja vanhat seremoniat pyhän puun ympärillä elävät kansan keskuudessa sulassa sovussa.
Aurinko paistaa kuumasti pilvettömältä taivaalta päiväntasaajalla Keski-Keniassa Laikipian maakunnassa Dol Dolin kylässä. Kurikurin peruskoulun piha-alueelle on pystytetty kankainen juhlateltta. Paikalle saapuu eri ikäisiä ihmisiä kävellen ja moottoripyörillä, muutamat tulevat moderneilla maastoautoillakin.
Yiakut kokoontuivat viime lokakuussa Kenian ympäristöpäivänä jo yhdeksättä kertaa juhlistamaan heimonsa kulttuuria ja kieltä. Tapahtuma oli ensimmäistä kertaa nimetty kulttuuripyhiinvaellukseksi. Mukana oli noin tuhat ihmistä.
‒ Edellisenä vuonna osallistujia oli ehkä nelisensataa. Näen ja tunnen ison muutoksen. Nyt me yiakut olemme ylpeästi yhtä kansaa, kertoo tapahtuman järjestämisessä auttanut vapaaehtoistyöntekijä Amos Sekuy.
Mukana on kaiken ikäisiä. Osallistujien joukossa on myös valtion edustajia virkapuvuissaan.
Yiakuilla kuten muillakin Kenian alkuperäiskansoilla ja -heimoilla on vuoden 2013 Kenian perustuslain mukaan paljon oikeuksia, mutta heillä ei vielä ole virallista heimoasemaa Kenian virallisesti tunnustettujen noin 50 heimon joukossa.
Dol Dol sijaitsee keskellä Keniaa. Matkaa maakunnan keskuskaupunkiin Nanyukiin ei ole kuin 60 kilometriä. Silti Dol Dol on syrjäinen kylä ja ajomatka sieltä Nanyukiin kestää vähintään kaksi ja puoli tuntia. Tie on vaikeakulkuinen ja huonossa kunnossa. Kuivana aikana se on jotenkuten ajettavissa tavallisella henkilöautolla, sateiden aikaan pärjää vain nelivedolla.
Vanhimpien siunaus ja modernia räppiä
Kulttuuripyhiinvaellus ei ole konkreettinen vaellus, vaan nimi yhteiselle juhlalle, jossa esitetään yiakujen perinteisiä lauluja, tansseja ja rukouksia sekä pidetään juhlapuheita.
Tapahtuma alkaa yhteisön vanhimpien avausseremonialla, jossa ensin siunataan tapahtuma perinteisin menoin pirskottamalla vettä ja löyhyttelemällä vihreitä puunoksia. Vanhimmat lukevat perinteisiä rukouksia ja siunauksia. Monet nuoret yhteisön jäsenet näkevät ja kuulevat niitä kulttuuripyhiinvaelluksella ensimmäistä kertaa.
‒ Lasten ja nuorten on tärkeää nähdä ja oppia kansan vanhoja perinteitä, sanoo Yiaku Laikipiak Trust -järjestön ohjelmakoordinaattori Anne Risper.
Risper on etniseltä taustaltaan kalastuksella eläneen nyala-heimon edustaja.
‒ Nykyisin koen olevani yiaku. Puolustan koko sydämestäni yiakujen oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin, Risper sanoo.
Kulttuuritapahtuman ohjelma jatkuu laulu- ja tanssiesityksillä. Yhdessä ohjelmanumerossa kohtaavat uusi ja vanha: modernisti pukeutunut räppäri esiintyy yhdessä perinneasuihin pukeutuneiden nuorten kanssa. Räppäri räppää swahiliksi, nuoret laulavat yiaku-kielellä.
Lehmien vai metsän kieltä?
Perinteiseen juhla-asuun ja helmistä punottuihin koruihin sonnustanut Jennifer Koinante katselee tyytyväisenä juhlakansaa. Hän on yiakujen oikeuksia ajavan järjestön toiminnanjohtaja.
‒ Aloitin koulu-urani tällä paikalla, jossa silloin vuonna 1974 oli vain lastentarha, Koinante kertoo.
Hän opiskeli opettajaksi ja opettajien kouluttajaksi ja palasi opettajaksi kotikyläänsä Dol Doliin.
‒ Tuolloin meillä ei ollut oikeutta omaan pyhään metsäämme. Lähdin ajamaan kansani oikeuksia ja vierailin Sveitsin Genevessä YK:n Euroopan päämajassa. Myöhemmin pääsin YK:n ihmisoikeuskomission stipendiohjelmaan opiskelemaan.
Koinante oli mukana perustamassa Yiaku Laikipiak Trust -järjestöä, joka aloitti yhteisön oma-apuryhmänä ja rekisteröitiin yhteisöjärjestöksi vuonna 2009. Rahoitusta se on saanut muun muassa Tanskasta ja Suomesta.
Suomi on tukenut vuosina 2019–2024 Siemenpuu-säätiön kautta järjestöä erityisesti biokulttuuristen oikeuksien määrittelemisessä. Biokulttuurisilla oikeuksilla tarkoitetaan kansan oikeuksia perinteiseen elämänmuotoon eli oikeutta hoitaa yhteisesti elinalueensa monimuotoisuutta.
‒ Kielemme ja sitä kautta iso osa kulttuuriamme oli häviämässä. Yiakun kielen osaajia oli hyvin vähän ja heistäkin suuri osa erittäin iäkkäitä, Koinante kertoo.
Hän oppi lapsena vain muutaman sanan yiakua isoäidiltään. Koinanten äiti oli naimisissa maasaimiehen kanssa.
‒ Maasaiden eli karjaa paimentavien kieltä pidettiin edistyksellisenä ja perinteisesti metsästä toimeentulonsa saaneiden yiakujen kieltä takapajuisena. Oli hienompaa puhua ”lehmien kuin metsän kieltä”, Koinante kertoo.
Lintu hunajaoppaana ja suojelijana
Yiakut elävät Laikipian maakunnassa Mukogodon metsän ympärillä. Noin 30 000 hehtaarin suuruinen metsä on yiakuille pyhä. Vuonna 2008 he saivat metsään yhteishallintaoikeuden yhdessä Kenian metsähallinnon kanssa.
‒ Käytännössä tämä oikeus ei kuitenkaan täysin toteudu. Me kaikki yiakut osaamme suojella metsää ja puita. Jos tarvitsemme jotain osaa puusta lääkkeeksi, emme koskaan vahingoita puuta. Viranomaiset saattavat kuitenkin estää meitä menemästä metsään, etenkin jos mukanamme on veitsi, Amos Sekuy kertoo.
Perimätietonsa mukaan yiakut saapuivat nykyiselle asuinalueelleen Etiopiasta noin 500 vuotta sitten. Alun perin he olivat metsästäjä-keräilijöitä. He menettivät metsästyselinkeinonsa, kun Kenian valtio kielsi kaiken metsästyksen viisi vuosikymmentä sitten.
”Metsä on meille myös apteekki. Melkein mihin tahansa vaivaan löytyy luonnosta lääke.”
Tärkeä elinkeino yiakuille on aina ollut myös villihunajan kerääminen. Tikkalintujen lahkoon kuuluva hunajaopaslintu (Indicator indicator) on perinteisesti johdattanut hunajankerääjän villimehiläisten pesän äärelle metsässä. Linnut ovat toimineet yiakuille paitsi oppaina, myös suojelijoina varoittaen esimerkiksi myrkyllisistä käärmeistä.
‒ Metsä on meille myös apteekki. Melkein mihin tahansa vaivaan löytyy luonnosta lääke, kertoo Dol Dolin kylän naisten kulttuuriryhmän sihteeri Naomi Matunge.
Juhlapäivän kunniaksi hän ja muut ryhmän naiset ovat pukeutuneet vuohennahasta valmistettuihin perinneasuihin.
”Pyhien puiden luona vierailemme rukoilemassa vanhimpien johdolla esimeriksi juhlapäivinä.”
Metsään yiakut menevät niin hakemaan apua arkisiin vaivoihin kuin pyytämään siunausta elämäänsä.
‒ Pyhien puiden luona vierailemme rukoilemassa vanhimpien johdolla esimeriksi juhlapäivinä, Matunge kertoo.
Hän on useimpien kyläläisten tapaan kristitty.
‒ Käyn myös kirkossa. Kylän pappi arvostaa meidän vanhoja perinteitämme ja tulee usein mukaan seremonioihin pyhän puun äärelle. Kirkossa pappi johtaa rukousta, mutta metsässä pappi osallistuu tilaisuuteen, jota johtaa yksi vanhimmista.
Hunaja ruokana ja lääkkeenä
Villihunajaelinkeinon vuoksi yiakuja kutsutaan myös mehiläiskansaksi. Hunajaa harvemmin kerätään enää metsistä. Villimehiläisiä houkutellaan lähellä asutusta oleviin mehiläispesiin, jotka voivat olla perinteisiä onttoa puunrunkoa mukailevia putkimallisia pesiä tai modernimpia laatikkomallisia mehiläispesiä.
‒ Meillä ei ole enää riittävästi hunajaa, tai siis riittävästi mehiläisiä. Kuivuuskausi toi monen vuoden tauon hunajantuotantoon, pesät olivat lähes tyhjiä, Amos Sekuy kertoo.
Hän hankkii toimeentulonsa perheelleen, johon kuuluu vaimo ja kaksi alle kymmenvuotiasta lasta, karjankasvatuksella ja maanviljelyllä. Sekuylla on 13 vuohta ja neljä lammasta. Hän viljelee herneitä ja maissia.
‒ Rahaa on aina liian vähän. Teen tilapäistöitä esimerkiksi rakennuksilla aina kun sellaisia on tarjolla, Sekuy kertoo.
Hunajaa käytetään niin ruokana kuin lääkkeenäkin. Yiakujen perinteeseen kuuluu, että vastasyntyneen lapsen huulille sivellään hunajaa. Tavan uskotaan tuovan siunausta.
‒ Meillä on myös ollut tapana hunajankeruun jälkeen heittää pala hunajakennoa veteen, esimeriksi lähteeseen, jonka jälkeen juomme lähteen vettä ja kylvemme siinä. Uskomme sen tuovan siunausta. Epäonnea taas tuo se, jos hunajaa kerää alle kaksi viikkoa sateen jälkeen, Sekuy kertoo.
Kaikille opetetaan kieltä
Yiaku on Kenian mittakaavassa pieni alkuperäiskansa. Yiakuja on noin 8000.
‒ On aivan mahtavaa nähdä, miten nuoretkin ovat nykyään ylpeästi yiakuja ja haluavat oppia omaa kieltämme, Jennifer Koinante sanoo.
Kieltä opetetaan paitsi lapsille koulujen yhteydessä myös aikuisille.
‒ Olin lapsena yksi harvoista yhteisömme jäsenistä, joka pystyi kommunikoimaan yiakun kielellä, kertoo 26-vuotias Maria Nguitiki.
Hänen kielitaitonsa salaisuus on isovanhemmat, jotka puhuivat sujuvaa yiakua ja kasvattivat Nguitikin.
‒ Sisarukseni, jotka kasvoivat kanssani, puhuivat myös yiakua, mutta kukaan muista lapsista ei osannut kuin pari sanaa tai ehkä lausetta. Heidän kanssaan puhuimme ensin swahilia ja englantia, Nguitiki kertoo.
Hän on opiskellut opettajaksi ja opettaa nyt kaikille kyläläisille yiakun kieltä.
‒ Lapsuudessani yiaku oli vai puhuttu kieli. Nyt meillä on siihen myös oppikirja, jossa kieli on kirjoitettuna. Osa ihmisistä on alkanut käyttää sitä myös kaupankäynnissä, Nguitiki kertoo.
Edistystä ja haasteita
Yiakujen oikeus hoitaa Mukogodon metsää on ainutlaatuinen Keniassa. Mukogodo on ainoa Kenian lähes 400 virallisesta metsäalueesta, joka on alkuperäiskansan hallinnassa.
”Kielen elvyttäminen on yksi keino ajaa etnisen taustan hyväksymistä.”
‒ Yiakujen hallinta- ja hoito-oikeus kansan perinteiseen metsäalueeseen on hieno edistysaskel. Heillä on piirikuntatasolla mahdollisuus vaikuttaa paikallishallintoon, mikä voi tuoda väyliä myös valtionhallinnon suuntaan. Hyviä asioita on tapahtunut, kertoo Siemenpuu-säätiön viestintä- ja ohjelmakoordinaattori Timo Kuronen.
Yksi yiakujen isoimmista haasteista on virallisen heimoaseman puuttuminen.
‒ Kielen elvyttäminen on yksi keino ajaa etnisen taustan hyväksymistä, Kuronen sanoo.
Vaikka yiakut ovat saaneet oikeuden hallita metsäänsä, heillä ei ole oikeutta asua siellä.
‒ Yiakut asuivat ennen metsässä ja seurasivat villimehiläisten liikkeitä. Nyt liikkuva elämäntapa on muuttunut pysyväksi kyläelämäksi. Vaikuttaako tämä muutos yhteisön kulttuuriin? Lujittaako kulttuurista identiteettiä se, että tajutaan, mitä on menetetty, vai lisääkö se sulautumista valtaheimoihin, Kuronen pohtii.
Siemenpuu tukee Keniassa yiakujen lisäksi neljää muuta mehiläiskulttuuriaan ja elinympäristönsä suojelua vaalivaa alkuperäiskansaa. Siemenpuun tuki mahdollistaa näiden alkuperäiskansojen järjestöjen yhteistyön vahvistamisen muun muassa kestävän mehiläishoidon koulutuksen ja yhteisön vaikuttamistyön avulla.
Toukokuussa 2025 mehiläiskansojen järjestöt järjestivät maailman mehiläispäivänä yhteisen hunajakonferenssin.
Toivorikas tunnelma
Yiakujen kulttuuripyhiinvaelluksella tunnelma oli riemukas ja selkeästi toiveikas. Runsas osallistujamäärä oli järjestäjillekin yllätys.
‒ Muutama vuosi sitten ei varmasti kukaan olisi osannut edes haaveilla, että meillä on koossa tuhat ihmistä juhlistamassa yiakujen kulttuuria ja erityisesti kieltä. On huikeaa, että tapahtuman pääkielenä on nyt yiakujen oma kieli, Anne Risper sanoo.
Naisten kulttuuriyhdistyksen Naomi Matunge iloitsee erityisesti siitä, että mukana on niin paljon nuoria ja koululaisia.
‒ Kun erosin aviomiehestäni, halusin palata Nairobista takaisin tänne esi-isieni maille. Myös aikuiset lapseni ovat nyt ylpeästi yiakuja ja käyvät aina lomilla täällä Dol Dolissa. Elämä täällä on haasteellista, mutta minulle on tärkeää saada elää lähellä omaa kansaani ja kulttuuriani, Matunge sanoo.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 3/2026.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä