Yad Vashem varoittaa kirjailija Heinrich Heinen sanoin: Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian ihmisiä. Sama lause johdattaa myös Auschwitzin keskitysleirin näyttelyyn.

Holokaustimuseo Yad Vashemin alue Jerusalemissa on laaja. Vakavailmeisiä ihmisiä riittää jonoiksi asti. Vierailu näyttää kuuluvan asevelvollisten ohjelmaan, niin paljon heitä on paikalla.

Museo on suorakaiteen muotoinen rakennus, joka jakautuu teemagallerioihin. Maailman holokaustimuseoissa kertomus on yhteinen, mutta arkkitehtuuri ja esillepano vaihtelevaa.

New Yorkissa Juutalaisen perinnön museossa kierros käynnistyy isosta kupolitilasta, jossa yötaivaan pimeydestä esiin tuikahtavat kasvot tähtien tavoin. Näyttelykierros päättyy yhtä mykistävästi kuin alkaakin. Viimeisen huoneen ainoassa lasivitriinissä seisoo Toora. Sen piti olla ainoa jäänne kansasta, joka oli kerran ollut olemassa.

Berliinin juutalaismuseossa kierros alkaa valokuvilla ja henkilökohtaisilla pikkutavaroilla kuin mikä tahansa näyttely. Se kuitenkin laajenee oudoksi sokkeloksi vinoine seinineen ja epäsymmetrisine kulmineen. Kävijän pakokauhu kasvaa, kun mikään ei ole niin kuin pitäisi ja ulospääsyä ei löydy.

Berliinin esikaupunkialueella on museona myös Wannseen huvila, jossa päätös ”lopullisesta ratkaisusta” tehtiin vuonna 1942. Mark Roseman kertoo kirjassaan The Villa, the Lake, the Meeting: Wannsee and the Final solution, kuinka ajatus uitettiin yhteisymmärrykseksi. Ensin se kauhistutti osallistujia, mutta lopulta kuulosti ainoalta vaihtoehdolta.

Varsovassa sijaitseva Puolan juutalaisten historian museo eli Polin on vaikuttava, suomalaisen arkkitehdin Rainer Mahlamäen suunnittelema rakennus. Kävijä astelee keskelle Punaisen meren jakautumista.

Polin sijaitsee Varsovan ghetossa. Alueelle sullottiin 450 000 ihmistä, ja sieltä heidät pakattiin juniin kohti tuhoamisleirejä.

Typertyneenä katsoja seuraa, kuinka kunnon kansalainen sopeutuu

Mosze, Isak, Josef, Abraham ja Leiba johdattavat kävijän kirjein ja valokuvin Jerusalemin Yad Vashem -näyttelyyn. Katsoja puetaan uhrin nahkaan ja yksilön kokemus sidotaan poliittisiin tapahtumiin: natsit nousevat valtaan, rotulait astuvat voimaan, toinen maailmansota syttyy. Typertyneenä katsoja seuraa, kuinka kunnon kansalainen sopeutuu ja tuhoutuu, myötäeläen epäuskon, järkytyksen, pelon, avuttomuuden ja lannistumisen.

Yad Vashemissa on nähtävissä runsaasti ainutlaatuisia haastatteluja. Mies kertoo, kuinka hän sarjateloituksessa putosi muiden alastomien sekaan joukkohautaan, jossa vaikeasti haavoittuneet itkivät ja vaikersivat. Häneen luodit eivät kuitenkaan olleet osuneet, ja yön laskeutuessa mies ryömi karkuun. Nainen muistelee, kuinka ihmisten vastarinta lamaannutettiin. Sotilas otti parkuvan vauvan jaloista kiinni ja iski voimalla seinään tai kiveen.

Ennen tappamista uhreilta riistettiin ihmisyys. Ehkä se vaimensi tekijöiden omantunnon. Kun tapasin Marian Turskin, yhden Auschwitzin viimeisistä todistajista, hän kertoi, että joka aamu he kostuttivat vedellä silmänsä, peseytyivät. Se sai heidät tuntemaan itsensä ihmisiksi.

Ihmisen sivistys on hyvin hauras

Muistan historiadokumentin, jossa suomalainen sotilas oli pelastanut taistelussa saksalaisten sotilaiden hengen. Saksalainen upseeri halusi henkilökohtaisesti kiittää rohkeaa suomalaista ja tarjosi hänelle palkinnoksi Rautaristiä. Sotilas vastasi kiitokseen: ”Olen juutalainen.” Upseeri jäykistyi, nosti kätensä lippaan: ”Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään juutalaisia vastaan.” Historian paradokseja.

Yad Vashemissa tekijät eivät saa edes yrittää selittää, miksi lällättivät koulutovereille, ilmiantoivat naapureita, ampuivat aseettomia tai vain katsoivat kadulla ohi, eivät halunneet tietää.

New Yorkissa on esillä näitäkin puheenvuoroja, kuten valokuva perheen joulukuusesta, jonka yhtenä koristeena roikkui hirtetty juutalainen. Muistelmista löytyy selityksiä, kuinka leirin komendantti yritti mukamas pelastaa vankejaan.

Samalla tavoin kuin 30-luvulla osoitettiin juutalaiset syntipukeiksi talouden murrokseen, samalla tavoin sodan jälkeen pahuus ulkoistettiin hullujen natsien syyksi. Edelleen Hitler esitetään kuolaavana sekopäänä, ja jokainen meistä kokee hyveellisyyttä. Minä en olisi ollut yksi noista.

Pelkäänpä, että ihmisen sivistys on hyvin hauras. Kun demokratiaa ylläpitävät sopimukset heikkenevät, ääriryhmä kaappaa helposti valtiokoneiston haltuunsa. Sen jälkeen vaalein valitaan uudet lainsäätäjät ja poliisi, armeija sekä oikeuslaitos pitävät yllä uutta järjestystä.

Juuri siinä missä seisoin, äidit oli erotettu lapsistaan

Miksi minä, suomalainen, kristitty, sodan jälkeen syntynyt, omistan holokausti-kirjallisuutta, osaan annefrankini, olen ravannut holokausti-museoissa?

Oli vuosi 1974, istuin Saabin takapenkillä pitkästyneenä, aurinko paistoi ja Puolan maaseutu viljapeltoineen vilahti ikkunan ohi. Kysyin ratin takana istuvalta isältäni: Minne tänään mennään? Isäni totesi: Auschwitziin.

Jatkoin ikkunasta tuijottelua, nimi ei sanonut minulle mitään. Muistikuvani hetkestä, jonka jälkeen pieni maailmani muuttui, on kirkas. Olin silloin 7-vuotias.

Keskitysleirin portin yllä luki ”Arbeit mahct frei”. Se järkytti saksan kielen taitoista äitiäni. Tiiliparakkien seinät olivat täynnä kasvoja, saapumis- ja kuolinaikoja. Seinälle oli levitetty raitavaatteet. Vitriineissä oli kasoittain matkalaukkuja nimilapuin varustettuina, kuten myös hiuspehkoja ja niistä kudottua kangasta. Näin röykkiöt silmälaseja, partasuteja, hiusharjoja, jalkaproteeseja, kaikkea sellaista tärkeää, jota ihminen ajattelee tarvitsevansa ja pakkaa pikkulaukkuunsa, kun päämäärä on tuntematon. Valokuvissa retkotti valtaviin kasoihin heitettyjä luurangonlaihoja ruumiita.

Kun seisoimme kaasukammiossa, isä kertoi, kuinka ihmisiä hoputettiin suihkuun, mutta katon valehanoista ei tullutkaan vettä. Isot uunit, lavetit tyhjinä ammottivat auki ja niihin saattoi kurkistaa.

Yhdessä vitriinissä lojui avonainen peltipurkki ja kiteitä, etiketissä teksti Zyklon B. Isä sanoi kiteiden olevan kurkkulääkettä. Tyrmistyin narrausta, kun opin englantia. Eikö isä tiennyt, mitä kiteet olivat, vai muistivatko he vasta silloin ikäni, kun olivat itsekin järkyttyneitä.

Kaikista holokausti-museoista ja keskitysleireistä vaikuttavin on Auschwitz. Tadeusz Borowskin kirja Kotimme Auschwitz kertoo, kuinka tämä valtion ylläpitämä tehdas toimi ja miten epänormaalista tuli normaalia. Vapauduttuaan Borowski tappoi itsensä.

Menin uudelleen Auschwitziin, kun 20-vuotias tyttäreni halusi käydä siellä. Seisoimme asemalaiturilla, jossa lääkäri Josef Mengel käänsi peukkua oikealle ja vasemmalle, susikoirat haukkuivat, orkesteri soitti klassista musiikkia ja Punaisen ristin autojen moottorit hyrisivät. Kauempana lieskat löivät krematorion korkeasta piipusta ja outo makea tuoksu leijui ilmassa.

Juuri siinä missä seisoin, äidit oli erotettu lapsistaan, vaimot miehistään. Epäilijöitä rauhoitettiin, suihkun jälkeen tapahtuisi jälleennäkeminen. Yllätyin, kuinka kapea oli hiekkakenttä.

Yad Vashemin tavoite on todistaa myös Israelin valtion olemassaolon oikeutus. Ehkä muiden museoiden tavoite on rohkaista meitä kaikkia sanomaan ajoissa: Nyt riittää.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!