Lapsella on oikeus saada oman uskonnon opetusta. Se tarjoaa pohjan eri tavoin uskovien kohtaamiselle.

Näin todettiin yhteisesti Lappeenrannassa viime viikolla pidettyjen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon välisten oppikeskustelujen päätteeksi. Kirkkojen välisen XIX:n dialogin teemana oli ”Uskontunnustukset, tunnustuskirjat ja uskon tunnustaminen sekä uskon sanoittaminen ja eteenpäin välittäminen käytännössä”.

Yhteisessä lausunnossa kirkot eräiden muiden asioiden ohessa ilmaisevat kantavansa huolta uskonnonopetuksen tulevaisuudesta.

Oman uskonnon opetus on ollut ja on kansankirkkojen yhteisen toteamuksen mukaan keskeinen osa rakennettaessa suomalaista yhteiskuntaa kansainvälisessä vuorovaikutuksessa. ”On tarpeen kiinnittää huomiota uskonnonopetuksessa tehtävien mahdollisten muutosten tuomiin laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Kotiopetus ja kristillisten koulujen suosio on jo nyt lisääntynyt.”

Muutos uskonnonopetuksessa merkitsisi oppikeskustelujen lopputoteamuksen mukaan muutosta koko koulutusjärjestelmälle. ”On hyvä muistaa myös lapsen oikeus omaan uskontoon. Millaista kykyä dialogiin uskonnosta lapselta voidaan vaatia? Riskinä on edellyttää enemmän kuin mihin he valmiuksiensa puolesta pystyvät”, kirkot toteavat oppikeskustelujen päätteeksi.

Uskon kehollisten ilmaisujen kuten ristinmerkin tekeminen on tullut luontevammaksi myös luterilaisten parissa.

IHMINEN ON kirkkojen yhteisesti lausumana kokonaisvaltainen olento. Tämä on osapuolten mielestä tärkeä pitää mielessä, kun evankeliumia julistetaan ja välitetään eteenpäin. Varhaiskirkossa kristillinen rakkaus heikkoja ja hyljeksittyjä kohtaan toi uusia ihmisiä kristittyjen joukkoon. Usko ja rakkaus, usko ja hyvät teot kuuluvat yhteen.

Klassisesti on kirkkojen mukaan painotettu paitsi uskon, toivon ja rakkauden myös hieman filosofisemmin hyvyyden, totuuden ja kauneuden merkitystä. Tasapainoisessa lähestymistavassa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa kokonaisuus tulee ottaa huomioon. Uskon kehollisten ilmaisujen kuten ristinmerkin tekeminen on tullut luontevammaksi myös luterilaisten parissa. Tässä suhteessa luterilaiset ovat voineet myös oppia ortodokseilta.

Nuoret ovat kirkkojen mukaan Suomessa aiempaa avoimempia keskustelulle uskonnosta ja siihen liittyvistä kokemuksista. Siksi kirkot haluavat yhdessä kannustaa elämään rohkeasti kristittynä tässä ajassa.

Nyt käydyn oppieskustelukierroksen muita aiheita olivat ”uskontunnustukset, tunnustuskirjat ja uskon tunnustaminen” sekä ”uskon sanoittaminen ja eteenpäin välittäminen käytännössä”.

Ortodoksisessa perinteessä uskontunnusten ymmärretään ilmaisevan sitä, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään kirkolle.

ENSIMMÄISESTÄ AIHEPIIRISTÄ pitivät esitelmät kirkon ulkoasiain osaston johtava asiantuntija Tomi Karttunen ja tutkijatohtori Anders Bergman.

Tomi Karttunen kävi esitelmässään lyhyesti läpi vanhakirkollisten uskontunnustusten synnyn ja sisällön läntisessä perinteessä. Jos Nikean uskontunnustus (325/381) esittää Raamatun kolminaisuus- ja Kristus-uskon sisällön kiteytetysti ja luterilaisen kirkon päätunnustus Augsburgin tunnustus (1530) selittää nikealaista uskoa, Karttusen mukaan myöhemmät tunnustuskirjat puolestaan selittävät Augsburgin tunnustusta. Kolmen vanhan kirkon uskontunnustuksen liittäminen luterilaisten tunnustuskirjojen alkuun ilmentää liittymistä raamatulliseen, apostoliseen ja katoliseen uskoon sellaisena kuin se tulee ilmi näissä tunnustuksissa.

Anders Bergmanin mukaan ortodoksisessa perinteessä uskontunnusten ymmärretään ilmaisevan sitä, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään kirkolle. Vaikka Jumala ylittää kaiken inhimillisen ymmärryksen, Jumalan ilmoitus tekee mahdolliseksi todellisen yhteyden häneen ja kasvun hänen henkilökohtaisessa tuntemisessaan. Uskontunnustus ei Bergmanin mukaan kosketa vain mieltä vaan myös ruumista. Liturgiassa yhteinen usko lauletaan yhdessä seisten, samalla melodialla ja samassa rytmissä.

USKON SANOITTAMISESTA ja eteenpäin viemisestä käytännössä puhuivat yliopistonlehtori Harri Huovinen ja asiantuntija Johanna Björkholm-Kallio.

Harri Huovinen käsitteli teemaa 300-luvun katekeettisten lähteiden, kasteelle valmistautuvien ja kasteen jälkeisen opetuksen valossa. Opetuksessa tulee näkyville Nikean uskontunnustuksen sisältö pääpiirteissään. Harvoin tosin viitataan Nikean uskontunnustukseen. Poikkeuksena tästä mainittiin Theodoros Mopsuestialainen, joka syyrian kielellä säilyneissä lähteissä pyrkii osoittamaan Nikean uskontunnustuksen raamatullisen perustan ja esittää kommentaarin uskontunnustuksesta. Nikean uskontunnustuksen sisällöt tulevat Huovisen mukaan esiin myös Kyrillos Jerusalemilaisen opetuksessa. Katekeesi yhtäältä välittää pedagogisesti kristillisen uskon perustavan opillisen sisällön.

Johanna Björkholm-Kallio totesi, että kristillinen teologia on olemukseltaan paitsi kontekstuaalista myös erittäin vahvasti missionaarista. Alkukirkon historia on samalla uskon sanoittamisen ja lähetystyön historiaa. Tätä perinnettä jatkoivat apostolit sekä myöhemmin kirkkoisät ja -äidit, jotka sanoin ja teoin, koko elämällään, todistivat Jumalan pelastussuunnitelmasta ja Kristuksen sovitustyöstä ja sen merkityksestä. Tämä todistus sanoin ja teoin jatkuu Björkholm-Kallion mukaan nykyaikana. Uskon sanoittaminen on ennen kaikkea evankeliumin välittämistä eteenpäin. Se linkittyy vahvasti seurakunnan jumalanpalveluselämään. Luterilaisessa perinteessä Jumalan kansan kristillinen kasvattaminen ja kouluttaminen on tärkeä osa kirkon missiota.

”Uskon välittämisessä ihmisille tarvitaan puheen lisäksi myös symbolit, eleet, sävelet, tuoksuja ja makuja, koko Jumalan todellisuus tässä maailmassa.”

LAPPEENRANNAN OPPIKESKUSTELUISSA Suomen evankelis-luterilaisen kirkon delegaatiota johti piispa Mari Parkkinen, Suomen ortodoksisen kirkon delegaatiota piispa Sergei.

Avajaissanoissaan piispa Parkkinen pohti kristillisen uskon sanoittamista. Parkkisen mukaan voimme yrittää kertoa uskosta selkein sanoin tai vertauskuvin, käyttää teologiaa ja kirkollisia sanontoja ja käydä mysteerin äärelle kaikella tietämyksellemme. Yhteisestä uskosta keskustelu vie Parkkisen mukiaan eteenpäin ekumeenista yhteyttä.

— Uskon välittämisessä ihmisille tarvitaan puheen lisäksi myös symbolit, eleet, sävelet, tuoksuja ja makuja, koko Jumalan todellisuus tässä maailmassa. Näin sana tulee läsnä olevaksi. Yhteinen uskontunnustus on kuin tie, jolla on pengermät, jotka pitävät huolta, että pysymme tiellä. Tarvitsemme uskontunnustusta, jotta voimme rauhassa uskoa ja luottaa, piispa Mari Parkkinen sanoi.

Piispa Sergei totesi, että molemmilla kirkoilla on paljon yhteistä perintöä, mutta tietyissä opinkohdissa ja liturgisissa käytännöissä kirkot ovat myös varsin kaukana toisistamme. Kehitystä on ekumeenisissa suhteissa kuitenkin tapahtunut 1900-luvun alun ja viime sotien jälkeen. Merkittävä yhteinen tulos viime vuosikymmenten keskusteluista on Sergein mukaan yhteinen asiakirja kasteesta.

— Kristityt voivat yhdessä antaa yhteisen todistuksen ylösnousseesta Kristuksesta. Suomen Ekumeenisen Neuvoston äskeinen kannanotto uskonnonopetuksesta on ilmaus hyvästä ekumeenisesta yhteistyöstä. Nykyinen uskonnonopetuksen käytäntö turvaa vähemmistöjen oikeudet. Tämä on tärkeää ortodokseille vähemmistökirkkona Suomessa, piispa Sergei sanoi.

Kokoontumisen päätteeksi keskusteluja päätettiin jatkaa. Seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon neuvottelut järjestetään Suomen ortodoksisen kirkon kutsusta 5.–6.10.2028. Teemana olisi suhtautuminen kuolemaan ja hautaustapojen muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa.

Ilmoita asiavirheestä