Ekoteologi, tutkija Pauliina Kainulainen saarnasi eilen Jyväskylässä Kirkon ympäristöpäivien yhteydessä vietetyssä Luomakunnan messussa. Hän haastoi kristittyjä näkyvään ja kuuluvaan vastarintaan luonnon tuhoamista vastaan. Voima toimintaan lähtee hänen mukaansa kuitenkin pysähtymisestä ja levosta.
– Maapallon ilmasto muuttuu, ainutkertaisia lajeja häviää ikiajoiksi, edistysuskoinen kulutuskulttuuri paahtaa eteenpäin eikä suunnan muutosta näy. Kulttuuristamme on kadonnut pysähtymisen kaava, hän sanoi.
– Kuudentena päivänä Jumala loi maan päälle eläimet ja lopulta myös ihmisen, samana päivänä eläinten kanssa. Ei ihminen ole luomisen huipennus ja kruunu. Huipennus on seitsemäs päivä, sapatin lepo, pysähtyminen.
”Ajan tuhlaus teologiseen saivarteluun on pyhäinhäväistystä”
Kainulainen arvostaa Raamatun luomiskertomuksia, jotka ovat olemukseltaan kuin runoelmia tai lauluja.
– Niillä on oma rytminsä, elämän sydämen sykkeen rytmi. Tällaisissa alkulauluissa Raamattu välittää meille erityisiä välähdyksiä elämän merkityksen syvätasosta. Tätä ei pidä häivyttää näköpiiristä lukemalla näitä tekstejä jäykän kirjaimellisesti.
Saarnassaan Kainulainen vaati meitä länsimaisia ihmisiä myös katumukseen ja parannuksentekoon. Luomiskertomuksen kohtaa, jossa Luoja antaa ihmiselle vallan hallita maata ja kaikkea mitä sen päällä liikkuu, on hänen mukaansa tulkittu niin, että ihminen voi tehdä, mitä mielii. Muovisaaste valtaa maan ja meret.
– Tuhlaamme kallisarvoista aikaa kaikenlaiseen teologiseen saivarteluun, kun maapallon luonto huokaa kaivaten hengähdystaukoa. Tällainen ajan tuhlaaminen lähestyy pyhäinhäväistystä.
”Pyhyys kuuluu yhteen aineellisen kanssa”
Kainulaisen mukaan pyhät sakramentit, kaste ja ehtoollinen, ovat pitäneet kaikkien aatteiden riepotuksessa yllä tajua siitä, että pyhyys kuulu yhteen aineellisen kanssa. Sakramentit tekevät tavallaan näkyväksi myös luomakunnan häviämättömän pyhyyden.
– Kaiken hävityksen keskellä meille julistetaan evankeliumia: Sana eli Kristus on edelleen meille elämä ja valo. Hän toi alkukaaokseen rytmin ja mielen ja pitää yhä niitä yllä Henkensä välityksellä. Hän julisti Jumalan valtakuntaa, joka kasvaa omalla sisäisellä voimallaan, salatusti kuin siemen maan suojissa. Kohta näemme jo sirkkalehdet. Tämä valtakunta on voimakkaampi kuin muovin valtakunta.
”Uskonko todella uuteen luomiseen?”
Aika ajoin Kainulainen joutuu kysymään itseltään, jaksaako hän uskoa niihin sirkkalehtiin, joita ei näy tienpientareiden roskien alta.
– Uskonko todella uuteen luomiseen, siihen, että Jumalan lupaama tulevaisuus on hyvä ja siunattu?
Kun epäusko, epäluottamus ja epätoivo valtaa alaa Kainulaisen mielessä, hän vetäytyy luontoon hiljentymään, rukoilemaan, katselemaan, kuuntelemaan ja hengittämään. Siitä hän saa uutta voimaa käytännölliseen taisteluun vaikkapa puolustaa kotiseutunsa vesilähteitä uraanikaivokselta.
– Joskus vaikuttavinta, mitä voimme tehdä, on olla tekemättä mitään. Kun pysähdymme hiljaisuudessa, Henki saa puhua. Henki muovaa meitä uudeksi ja antaa rakkauden mielikuvitusta, jolla löydämme keinot toimia.
– Hiljaisesta rukouksesta kumpuaa voima kuin vesi. En tiedä mikä muu voisi olla todellinen vastavoima mammonalle
Kuva: Emilia Karhu