Tämän kirjoituksen herätteenä on kaksi kirjaa: Englantilaisen piispan John T. A. Robinsonin Rehellinen Jumalan edessä vuodelta 1962 ja emerituspiispa Wille Riekkisen Sana vai henki vuodelta 2023. Tässä esitetyt ajatukset eivät niinkään yritä tulkita kirjoja vaan kuvata millaiseen maisemaan ne omissa maallikkomietteissäni heijastuvat.
Robinson pohjaa saksalaisten teologien Dietrich Bonhoeffer, Rudolf Bultmann ja Paul Tillich ajatuksien yhteen sovittamiseen. Kirjasta tuli bestseller. Kiihkeässä polemiikissa traditionalistit olivat vastaan, liberaalit puolella ja teologian ammattilaiset kritisoivat teologisesta heikkoudesta.
Itselleni kuohunnasta jäi kytemään idea, että luopumalla sukupolven ajaksi rakkaista uskonnollisista käsitteistä voisimme löytää elämästä itsestään uskon ydintotuudet vastaan sanomattomalla tavalla.
Tämän idean hiilloksen Riekkisen kirja puhaltaa uuteen hehkuun. Riekkinen avaa rikkaan ja uskottavan kuvan kristinuskon lähteistä ja kehityksestä. Ajatus etenee historiallisessa taustassaan. Jeesus tuo käskyjen ja kieltojen tilalle ihmisen kyvyn ottaa elämä ja lähimmäinen laajalla kosketuspinnalla vastaan.
Riekkisen sittemmin sanomasti: ”Jeesus, joka eli täysillä, rakasti tuhlailevasti ja jolla oli rohkeutta olla oma itsensä kaikissa olosuhteissa. Usko häneen merkitsee voiman saamista, levollisuutta ja rauhaa sekä Jeesuksen esimerkin seuraamista”.
Molemmat kirjoittajat kaipaavat uskon käsitteiden tuoreuttamista. Goethe totesi: ”Kenellä on tiede, hän ei tarvitse uskontoa.” Valistus maalasi kirkon tieteen ikiaikaiseksi vastustajaksi ja 1800-luvulla ”järki” rinnastui nousevissa filosofioissa ateismiin ja sosialismiin. Paha kyllä evoluutioteorian tuoma valtava paradigman muutoskin leimautui näin ateismiksi.
1900-luvulla keskustelu uskon ja järjen suhteesta on saanut uusia sävyjä ja painopiste on siirtymässä dogmaattisesta julistuksesta ongelmia ratkovaan sekä elämyksellisesti koettuun sisältöön. Tähän siirtymään sain nuoruudessani enemmän virikkeitä kaunokirjallisuudesta kuin kirkosta. Riekkisen väkevät puheenvuorot lankeavat nyt hedelmälliseen maaperään.
Kysymykseen siitä, onko Jumala olemassa voi nähdäkseni vastata helposti, että on. Jumala on kulttuureiden käsitteistöön ja käytänteihin niin syvästi syöpynyt, että olemassaolo on järkevää myöntää. Kun lehtimies kirjoitti Sarajevosta 1995, että siellä voi aistia Jumalan puuttumisen, hän itse asiassa todisti vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta.
Kysymykseen Jumalan kulttuurista riippumattomasta olemassaolosta ei minulla ole vastausta enkä sellaista etsikään. Toisaalta en näe tarpeelliseksikaan kaataa lähimmäiselle tärkeitä kuvia.
Nuorena häpesin panteistisia käsityksiäni. Ymmärsin niiden luokittuvan kivikautisiksi. Nyt huomaan ilokseni, että Riekkinen nostaa panenteistiset ajatuskulut salonkikelpoisiksi. Ehkä panteismikin jo kelpaa ainakin porstuaan.
Äärettömässä kaikkeudessa evoluutio on tuottanut ihmisen, jonka rakenteissa on kyky pyhyyden ja rakkauden kokemiseen. Tämä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Näen kristillisen etiikan ytimeksi tämän kyvyn vaalimisen.
Vaikka kaikkeus onkin ääretön, se on jokaisen tapahtuman jälkeen vielä rikkaampi. Yksikään saarna ei ole tyhjentävä, koska sen jälkeen maailma on toinen.
Kun todellisuus laajenee jatkuvasti, ajatuksia ei voi pitää betoniin valettuina. Niitä on vaihdettava ja parhaiten siten, että vaihdantaan mukaan tulevat kaikki.
Markku Saarelma
Iitti
Lue myös:
Lukijoilta: Palvovatko tosiuskovaiset Paavalia?
Ilmoita asiavirheestä