Eero Huovinen esitti kesällä Kotimaassa, että virkakysymyksessä eri mieltä olevat kokoontuisivat vielä rukoilemaan yhdessä. Kun se oli mahdollista paavi Franciscukselle ja Ruotsin arkkipiispalle, eikö se olisi mahdollista Suomessakin, hän kysyi. Teemu Laajasalo sanoi Radio Dein kyselytunnilla toivovansa järjestöjen pysyvän kirkon yhteydessä ja keskustelun jatkuvan.
Tilanne on viime aikoina kärjistynyt, kun kirkko on muuttanut avioliittokäsitystään ja torjunut herätysliikkeiden messuyhteisöjä. Erimielisyyden ytimessä on vuosia ollut kysymys pappisvihkimyksistä. Kun vanhauskoiset eivät ole katsoneet voivansa suostua yhteisvihkimyksiin naispappien kanssa eikä kirkon johto erillisvihkimyksiin, vanhauskoiset eivät ole saaneet pappeja. Nyt he kokoavat voimia ja rekisteröityvät Kirkkokansa-nimikkeen alle.
Olisiko hajaannus vielä estettävissä? Mahdollista rukousta ja keskustelua varten olen koonnut joitakin näkökohtia, joiden otsikko voisi olla: Miksi kirkon tulisi sietää vanhauskoisiaan ja miksi näiden tulisi pysyä kirkossa?
Miksi kirkon tulisi sietää vanhauskoisiaan?
Ensinnäkin hyvin käytännöllinen asia: Suuri osa tuosta herätysliikeväestä kuuluu seurakuntien kaikkiin aktiivisimpiin jäseniin. He ovat vahvasti sitoutuneet kirkon perusteisiin, Raamattuun ja tunnustukseen. Eikö jokaisen yhteisön, myös kirkon, tulisi kaikin voimin pyrkiä pitämään yhteydessään aktiivisimmat ja sitoutuneimmat jäsenensä?
Toiseksi historiallinen näkökulma: Suomen evankelisluterilainen kirkko on harvinaisen hyvin kyennyt aiemmin pitämään herätysliikkeet sisällään niin, että ne ovat merkittävällä tavalla tulleet osaksi kirkkoa ja uudistaneetkin sitä. Kirkkoamme on sanottu herätysliikkeiden kirkoksi. Eikö olisi syytä ponnistella, ettei tämä erityisluonne nyt murru?
Kolmanneksi ekumeeninen näkökulma: Vanhauskoiset edustavat virka- ja avioliittokysymyksessä samaa näkemystä kuin Roomalaiskatolinen kirkko ja Ortodoksiset kirkot, joihin kirkkomme haluaa rakentaa hyviä suhteita. Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa marginaalissa olevat vanhauskoiset ovat siis kristittyjen enemmistön kannalla ja Suomen kirkko marginaalissa. Ei kai ole syytä hajottaa yhteyksiä kotimaassa, kun samalla pyritään rakentamaan ekumeenisia yhteyksiä?
Neljänneksi teologinen näkökulma: Vanhauskoiset edustavat alkuperäisiä Jeesukseen ja apostoleihin saakka periytyviä näkemyksiä. Vaikka muut pitäisivät näitä näkemyksiä vanhentuneina, kaikkien on tunnustettava, että ne ovat alkuperäisiä ja että niihin myös uskonpuhdistajat pitäytyivät. Uudessakaan tilanteessa niitä ei voi pitää harhaoppisina. Ei ole viisasta katkoa yhteyksiä apostoliseen uskoon.
Jos halua kirkon yhteyden
varjelemiseen löytyy,
löytyy siihen varmasti
myös ratkaisuja.
Viidenneksi sielunhoidollinen näkökulma: Paavalin kirjeistä löytyy malli, jossa vapaat ja vahvat joustavat niin, että perinteisellä kannalla olevien arka omatunto otetaan huomioon ja heidän sallitaan pitää näkemyksensä ja toimia sen mukaan. (Room. 14:8-23 ja 1. Kor. 8:1-13: kohdat puhuvat ruokatavoista, mutta niitä voinee soveltaa meidän tilanteeseemme).
Kuudenneksi kirkolliskokouksen kanta: Samalla kun pappisvirka syksyn 1986 kirkolliskokouksessa päätetiin avata naisille, hyväksyi kirkolliskokous ponnen, jonka mukaan ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnan vapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen. ” Tämä ponsi sitoo koko kirkkoa yhä. Se edellyttää, että perinteisellä kannalla olevilla on yhä olemassaolon oikeus kirkossa.
Seitsemänneksi piispojen ja herätysliikejohtajien yhteinen tahdonilmaus vuodelta 2009: Siinä esitettiin yhteisenä toivomuksena, että nekin kirkon jäsenet, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi pidä oikeana pappisviran avaamista naisille, voisivat edelleen kokea kirkon omakseen. Yhdessä todettiin, että seurakunta voi tehdä yhteistyötä herätysliikkeiden kanssa ja antaa tiloja niiden pitämiä tilaisuuksia varten. Edelleen vedottiin, että erilaisista näkemyksistä huolimatta pysyisimme ja toimisimme yhdessä ja samassa kirkossa. Toivottavasti piispat ja herätysliikejohtajat ovat yhä samaa mieltä.
Lopuksi vielä kysymys syrjinnästä: Ei ole asiallista syyttää vanhauskoisia syrjinnästä, jos he eivät omassa toiminnassaan tee liturgista yhteistyötä naispappien kanssa. Eihän sateenkaarimessujenkaan järjestäjiä pidetä syrjivinä, kun he eivät kutsu vanhauskoisia messujaan toimittamaan. Syrjittyjä kirkossa eivät ole naispapit, joille ovat kaikki ovet auki, vaan vanhauskoiset, joilta kirkon kaikki ovet ovat kiinni.
Miksi vanhauskoisten tulisi pysyä kirkossa?
Kristillinen kirkko on uskovien yhteys, jossa Jumalan sanaa puhtaana julistetaan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan toimitetaan. Vanhauskoisten messuyhteisöissäkin kokoontuu siis kristillinen seurakunta. Mutta on monia seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, että vanhauskoisten olisi hyvä pysyä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.
Ensinnäkin raamatulliset syyt: Kristittyjen keskinäinen yhteys on sekä Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen että apostolien opetuksen mukaan tärkeä asia. ”Kehotan teitä pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä” (1. Kor. 1:10)
Toiseksi muut teologiset syyt: Tämän kirkon perustuksena ovat yhä Jumalan sana ja luterilainen tunnustus. Meidät on kastettu tämän kirkon jäseniksi, tässä kirkossa olemme saaneet kuulla Jumalan sanaa ja nauttia Herramme ruumiin ja veren.
Kolmanneksi käytännölliset syyt: Eroaminen ei ratkaisisi mitään. Se ei auttaisi kirkkoa eikä siitä eronneita. Kansankirkon yhteydessä on mahdollista tavoittaa evankeliumilla uskosta vieraantuneita ja hoitaa Jumalan sanalla kirkkokansaa laajemmin kuin se on mahdollista vanhauskoisten muodostamassa tunnustuskirkossa. Kirkon yhteydessä vanhauskoiset voivat tukea kirkkoa pysymään Jumalan sanassa ja uudistumaan. Lisäksi on merkittävää, että erilaiset näkemykset kirkon sisällä pakottavat kaikkia paneutumaan uskon perusteisiin ja ehkäisevät lahkolaistumista, joka on eroa seuraava vaara.
Neljänneksi esivallan kunnioittamiseen liittyvät syyt: Raamatun mukaan ei ole esivaltaa muuta kuin Jumalalta. On syytä kunnioittaa myös sitä kirkollista esivaltaa, joka on joissain asioissa vanhauskoisten mielestä poikennut Jumalan sanasta. Jumala on jostain syytä sallinut näin tapahtua ja siksi näidenkin päätösten kanssa on pyrittävä elämään. Poikkeamat Jumalan sanasta eivät edellytä eroamista, vaan kutsuvat rukoilemaan ja toimimaan kirkon uudistumisen puolesta.
Viidenneksi tulevaisuuden näkökulma: Kun kirkosta eroaminen näyttää jatkuvan ja pian kirkkoon kuuluu alle 50% suomalaisista, on edessä suuria muutoksia. Jos vanhauskoiset pysyvät kirkossa, heidän suhteellinen osuutensa kirkon jäsenistä kasvaa ja he voivat entistä voimakkaammin vaikuttaa kirkossa.
Olisiko se,
mikä meitä yhdistää,
kuitenkin enemmän kuin se,
mikä meitä erottaa?
Miten voidaan päästä yhdessä eteenpäin?
Jos yritetään päästä eteenpäin, olennaista olisi kunnioittava keskustelu, jossa toisen osapuolen vakaumusta ei vähätellä.
Koska vanhauskoiset eivät voi lakata julistamasta Jumalan sanaa ja toimittamasta sakramentteja, olisi hyvä, jos kirkko voisi avata ovia vanhauskoisten messuyhteisöille. Eihän kirkon ongelma voi olla ne, jotka tulevat Jumalan sanan ja sakramentin ääreen, vaan ne, jotka eivät tule.
Koska herätysliikkeet tarvitsevat pappeja hoitaakseen sanaa ja sakramentteja saamansa kutsun mukaan, vaikeimmaksi seikaksi on muodostunut se, että – toisin kuin kirkolliskokouksen ponsi edellyttäisi – perinteisellä virkakannalla olevat eivät ole saaneet vihkimyksiä pappisvirkaan.
Jos kirkko haluaa pitää vanhauskoiset kirkon yhteydessä, tämä asia on jotenkin ratkaistava.
Vaihtoehtoja on kai lähinnä kolme: Joko vanhauskoiset suostuvat siihen, että suosittelevat – vaikka vastoin vakaumustaan -, että papiksi vihittävät menevät yhteisvihkimyksiin. Tai kirkko joustaa niin, että vihkimyksen voisi saada jossain toisessa luterilaisessa kirkossa. Tai piispat toimivat niin kuin Englannin anglikaanikirkossa, jossa tietyt (ns. lentävät) piispat vihkivät vanhauskoisia omissa vihkimyksissä.
Kirkon johto on ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, vanhauskoiset viimeisen. Olisiko mahdollista, että löytyisi ratkaisu, jossa kumpikin osapuoli tulisi hiukan vastaan? Voisiko ratkaisu olla näiden kahden yhdistelmä esimerkiksi niin, että järjestöjohtajat ilmaisisivat, ettei yhteisvihkimykseen meneminen ole este järjestön työhön tulemiseen ja jotkut piispat suostuisivat vihkimään järjestöjen kesäjuhlilla ne, jotka eivät kuitenkaan pitäisi yhteisvihkimistä mahdollisena?
Jos halua kirkon yhteyden varjelemiseen löytyy, löytyy siihen varmasti myös ratkaisuja.
Olisiko se, mikä meitä yhdistää, kuitenkin enemmän kuin se, mikä meitä erottaa?
Ratkaisuja voisimme lähteä etsimään kahdeksannen käskyn selityksen hengessä: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”
Timo Junkkaala
Suomen Raamattuopiston eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja
Lue myös:
Piispojen ja järjestöjen tulisi keskustella yhteistyöstä vielä kerran, piispa Laajasalo ehdottaa
Ilmoita asiavirheestä