Subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate on Euroopan Unionin alkuperäinen ja keskeinen arvo. Sen mukaan päätökset on tehtävä paikallisesti, mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. Poikkeuksen muodostavat asiat, jotka vaativat alueellista, kansallista tai unionitasoista yhteistyötä ja säädöksiä.

Läheisyysperiaatteella on kirkollinen tausta. Se mainittiin lähes sata vuotta sitten yhtenä kolmesta katolisen kirkon sosiaalietiikan pääperiaatteesta, mutta periaate juontaa juurensa jo kristillisten seurakuntien syntyvaiheeseen. Silloin ymmärrettiin, että universaali kirkko on läsnä jokaisessa paikallisessa jumalanpalvelusyhteisössä ja jokainen seurakunnan yhteyteen kastettu on Kristuksen ruumiin toimiva jäsen.

Keskiajalla toimivalta kirkossa rajautui vähitellen hengellisen säädyn asiaksi. Muiden tehtäväksi jäi palvelujen vastaanottaminen ja niistä maksaminen. Reformaatiossa oli kysymys myös läheisyysperiaatteen ja kirkon jäsenten toimijuuden kunnianpalautuksesta.

VIIME VUOSIKYMMENINÄ seurakuntien määrä on kirkossamme laskenut samaa tahtia kuntien määrän kanssa. Jäljellä on noin 300 kuntaa ja noin 340 seurakuntaa. Konsulteilta tilatuissa rakenneselvityksissä puhutaan palvelujen tehokkaasta ja taloudellisesta tuottamisesta, ikään kuin kysymys olisi osuusliikkeiden alueellisesta yhdistämisestä. Säästöt seurakuntien yhdistämisestä tuskin ovat merkittäviä, ellei toimintoja karsita. Sen sijaan keskittämisessä hukataan voimavarana seurakunnan jäsenten toimijuus ja yhteisöllisyys.

Selvityksissä yhden seurakunnan mallia perustellaan hallinnon keventämisellä, vaikka tosiasiassa kyse on päätösvallan keskittämisestä. Sen sijaan yhteistyötason hallintoa voisi keventää yhdistämällä yhtymät ja rovastikunnat sopivan kokoisiksi yksiköiksi, joiden tehtävistä seurakunnat päättäisivät yhteistyösopimuksessaan. Jos seurakuntaneuvostot valitsisivat edustajansa suoraan yhteistyöneuvostoon, seurakuntavaalitkin olisivat selkeämmät.

Mistä kirkossamme on haettu mallia seurakuntien yhdistämisinnolle? Suomenkielen sana seurakunta on ehkä ymmärretty kehotukseksi: Seuraa kuntaa! Jättiseurakuntien malli näyttääkin suomalaiselta erikoisuudelta.

Pohjoismaisissa sisarkirkoissamme ei ole lähdetty samalle tielle. Kaikissa Pohjoismaissa kuntien määrää on karsittu, rajuimmin Tanskassa, missä on enää alle sata kuntaa. Ruotsissa ja Norjassa kuntia on suurin piirtein sama määrä kuin meillä. Seurakuntia Ruotsin kirkossa on kuitenkin edelleen 1 200, Norjan kirkossa vajaa 1 300 ja Tanskan kirkossa lähes 2 200.

Islannin 220 000 jäsenen luterilaisessa kirkossa seurakuntia on lähes saman verran kuin Suomen kirkossa. Jos laajentaisimme vertailua muihin kirkkokuntiin ja maailmanlaajuisesti, huomaisimme seurakuntien olevan keskimäärin vieläkin pienempiä, kuin ne pohjoismaisissa sisarkirkoissamme ovat.

Onko meillä ollut joku erityinen syy sivuuttaa läheisyysperiaate? Taidamme tarvita kirkossamme ikioman reformaatiomme nostaaksemme seurakunnan jäsenten toimijuuden ja yhteisöllisyyden jälleen arvoonsa.

Petri Karttunen

rovasti

Joensuu