Valmistuin papiksi aikana (v. 1989), jolloin avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva ei käytännössä voinut päästä kirkon virkaan. Minultakin tiedusteltiin silloin soveltuvuushaastattelussani ”kautta rantain”, että pidätkö miehistä vai naisista. Enpä tiedä, mistä tuo kysymys nousi, mutta jotakin ehkä minussa oli sellaista, joka sai epäilemään, että mikähän minä olen ”miehiäni”.
Vastasin, että pidän ihmisistä ylipäätänsä. Olipahan ilmeisesti sopiva vastaus, kun minut sitten kelpuutettiin kirkon virkaan. Vuosikymmenet ovat vierineet ja edessä on muutamien vuosien päästä eläkkeelle siirtyminen. Silloin nuorena ajattelin kyynisesti, että ei kirkko koskaan voi muuttua. Parempi pysyä siis kaapissa.
Nyt eläkkeelle jäämisen kynnyksellä olen todella iloinen ja onnellinen. Kirkko on todella muuttunut ja muuttumassa. Muutos on ollut hyvää, rohkeaa ja ihmisyyttä ymmärtävää ja kunnioittavaa. Tokikaan muutos ei ole edennyt niinkään Kirkolliskokouksen päätöksentekokoneiston kautta. Byrokratian rattaiden liikkumiseen kun ei riitä ihmiselämä.
Olen kiitollinen rohkeista kirkon työntekijöistä, jotka ovat ruohonjuuritasolla halunneet toimia vakaumuksensa mukaan kohdatessaan ja palvellessaan ihmisiä yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti – seurauksista välittämättä! Useimmiten nopein muutos lähtee juuri käytännön seurakuntaelämän tasolta. Enemmistön moraali kun punnitaan siinä, miten se kohtelee vähemmistöjään. Kiitos vaikkapa Sateenkaaripappien laajalle verkostolle, joka on mahdollistanut sen, että samaa sukupuolta olevat parit ovat löytäneet vihkijänsä ja vihkipaikkansa.
Lämpimän kiitoksen haluan esittää myös kirkkomme piispoille. ”Piispainkokouksen pastoraalinen ohje tuomiokapituleille avioliittoon vihkimistä tai siunaamista pyytävien samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä” on parasta, mitä pitkään aikaan on saatu ylhäältäpäin. Tässä ohjeistuksessa piispat ovat todella rohkeasti ihmisyyden ja sen kunnioittamisen asialla.
Kultaisen säännön moraalin ja etiikan kun tulisi olla kaiken toimintamme perustana. On syvää hengellistä ja henkistäkin julmuutta, jos samaa sukupuolta oleva pari saa kuulla elämänsä herkimmällä hetkellä, että Jumala kyllä rakastaa teitä luominaan ihmisinä, mutta teidän rakkauttanne Hän ei kuitenkaan siunaa. Se kun on Jumalan silmissä ”kauhistus ja synti”.
Kuinka rakkaus voi olla synti toisella ihmisellä ja toisella taas ei? Saako ns. väärä sukupuoli edelleen olla jossakin seurakunnassa avioeste? Itse olen muunsukupuolisena siinä onnellisessa asemassa, että kotiseurakunnassani Vesilahdessa minulla on mahdollista aikanaan mennä vihille miesystäväni kanssa kirkossa ilman pelkoa tulla torjutuksi. Näin ei tilanne kaikissa seurakunnissa ikävä kyllä vielä ole.
Minä laitan toivoni tuomiokapituleihin, että ne aikanaan tulisivat muuttamaan seurakuntien mahdollisesti tekemät seurakuntalaisten yhdenvertaisuutta loukkaavat päätökset pitää ovensa suljettuna samaa sukupuolta olevien seurakuntalaisten juhlahetkille. Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli toteaa upeasti: ”…seurakuntien on syytä vahvistaa viestiä, jonka mukaan jokainen on tärkeä ja Jumalalle yhtä rakas. Siksi on myös edettävä sitä kohti, että kaikki avioliitolleen Jumalan siunausta pyytävät voidaan vihkiä kirkollisesti.”
Harri Henttinen
kirkkoherra
Vesilahti