Rakkaustarinat ovat aina uniikkeja. Kun osapuolina on kaksi tohtoria, joista toinen on kuurosokea musiikkiterapeutti, mitään tavallista ei ole luvassa. Tai on sittenkin, sillä rakkauden ytimessä on aina kekseliäisyys, jolla sydän löytää sydämen.
Helsingissä sijaitsevan hissittömän kerrostalon kolmannen kerroksen kodin ovi aukeaa. Tohtorit Riitta Lahtinen ja Russ Palmer rupattelevat brittienglanniksi kuin vanhalle tutulle. Hämmennys siitä, kuinka kuurosokeaa haastatellaan, katoaa oitis. Pariskunta haluaa asettua sohvalle vierekkäin, ja siihen on muitakin syitä kuin läheisyyden lämpö.
Riitta Lahtinen viestittää puolisolleen kosketusviesteillä eli haptiiseilla, mitä kaikkea sellaista ympärillä tapahtuu, mitä puoliso ei voi kuulla. Hän ilmaisee vieraiden eleitä ja ilmeitä miehensä selkään ja reiteen niin vaivihkaa, ettei sitä lainkaan huomaa.
Riitta Lahtinen on kansainvälisesti tunnettu kosketusviesteihin perustuvan kommunikaation kehittäjä. Viime vuonna hän sai Suomen Leijonan ansioristin pitkäaikaisesta työstään ja tutkimuksistaan kuurosokeiden parissa. Osana kymmenien vuosien tutkimustyötä ovat syntyneet myös viestit ilmeille. Niiden ansiosta sokean maailma ei ole tässäkään haastattelussa kasvoton.
Russ Palmer on paitsi täysin sokea myös täysin kuuro. Tätä on vaikea käsittää, kun seuraa, miten hän soittaa ja laulaa bluesia. Taian takana ovat sisäkorvaistutteet. Laitteet välittävät äänisignaalit vaurioituneiden aistinsolujen ohi sähköimpulsseina suoraan kuulohermoon.
Kosketusviestit ovat uusi kieli
Kymmenien vuosien harjoittelu luo illuusion, että Russ Palmer aistii niin kuin muutkin huoneessa olevat. Laitteiden välittämät äänet eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin ne, jotka me muut kuulemme. Sävyt ovat karkeita ja metallisia, kuin robotin puhetta, eivätkä musiikin melodiat välity moniulotteisina. Aivot ovat kuitenkin sopeutumisen mestareita, ja ne pystyvät parantamaan kokemuksen.
Nämä mahdollisuudet kiehtovat Lahtista ja Palmeria valtavasti. Tiedonhalua on ollut niin paljon, että on syntynyt kokonaan uusi kieli. Lahtisen vuonna 2008 julkaistu kasvatustieteen väitöskirja nosti kosketusviestien mahdollisuudet uusiin sfääreihin.
Esimerkiksi hoitotilanteisiin on kehitetty sairaalahaptiiseja ja kirkollisiin tilanteisiin hengellisiä haptiiseja. Tähtitiedettä harrastava Russ Palmer on luonut viestit merkitsemään myös aurinkokuntaa, Siriusta ja äärettömyyttä.
Nimisanat eivät tietenkään riitä. Tarvitaan myös viestejä kuvaamaan esimerkiksi liikettä, suuntaa, voimakkuutta ja kokoa. Kosketuksen voimakkuus ja paikka kertovat paljon.
Tarinoita käsivarrella
Riitta Lahtinen havainnollistaa käsivarteeni, miten haptiisien avulla voi kertoa kokonaisen tarinan. Kosketus tuntuu hyvältä. Ja kun rakastaa, haluaa tuntea, kertoa ja kuunnella.
Lahtisen intohimo vuorovaikutukseen ei alkanut Russ Palmerin kohtaamisesta, vaan jo paljon aiemmin. Kun äiti luki Riitalle kuurosokeasta Helen Kelleristä, tyttö kertoi haluavansa olla isona kuurosokeiden opettaja.
Äiti otti innostuksen vakavasti, kenties Jumalan antamana tehtävänä. Suvussa pidettiin arvossa tietoa, että Lahtisen isoisä oli toiminut kuurojenpappi Lauri Paunun hevosmiehenä ja kuljettanut tätä Uukuniemelle pitämään kuurojen jumalanpalveluksia.
Riitan ollessa neljäntoista hän pääsi äitinsä innostamana Vaasan kansanopistoon viittomakielen kurssille. Kurssilta aukeni polku vapaaehtoiseksi Kuurojen liiton lastenleireille.
Kuurojen maailma innosti opiskelemaan viittomakielen lisäksi kädestä käteen viittomista. Sitä taitoa Riitta tarvitsi toimiessaan kuurosokeiden tukihenkilönä.
Uintiretkellä narun varassa
Eräs diakonissa totesi Lahtiselle kuurojen tilaisuudessa, että salin nurkassa nököttävät sisarukset olivat kuurosokeita. Diakonissa pyysi Lahtista viittomaan heille käteen sen, mitä hän viittoi muille.
– Otin kumpaakin kädestä ja tein parhaani.
Kuurosokeaa uintiretkellä auttaessaan Riitta Lahtinen sai unohtumattoman kokemuksen ihmisen kyvystä löytää ratkaisuja. Avustettava sitoi rannassa ympärilleen pitkän köyden, antoi toisen pään Lahtiselle ja kysyi, missä järvi on. Veteen päästyään hän ui niin pitkälle, että naru kiristyi ja näytti sitten kädellä, että ala kiskoa. Näin hän pystyi uimaan turvallisesti takaisin.
Riitta Lahtinen opiskeli sairaanhoitajaksi, opettajaksi ja viittomakielen tulkiksi ja päätyi järjestelemään Usherin syndroomaa sairastavien lasten näöntutkimuksia. Paneutuminen oireyhtymään vei hänet 1990-luvun alussa Ruotsiin kuurosokeiden maailmankonferenssiin.
Samaan konferenssiin oli saapunut Britanniasta myös Usherin oireyhtymää sairastava Russ Palmer.
Reipas ääni Suomesta
Olohuoneen sohvalle ilmestyy kaksi leveää hymyä.
– Kun kohtasimme ensimmäisen kerran, oli iltapäiväteen aika. Sinulla oli ponnarit päässä ja reipas ääni, kun kerroit olevasi Riitta Suomesta, Russ Palmer muistelee.
Hetken päästä sama nainen tepasteli hänen nenänsä edestä suihkuun pelkkä pyyhe ympärillään. Se oli englantilaiselle herrasmiehelle melkoinen pommi. Riitta huomasi, että uusi tuttavuus skannasi hänen vartaloaan ylhäältä alas, sillä pienellä näkökentällä ei ollut ihan helppoa muodostaa kokonaiskuvaa.
Seuraavaksi he saivat tietää, että heidät oli laitettu pitämään yhdessä Usherin oireyhtymää käsittelevä työpaja.
Tutustuminen kävi nopeasti. Russ Palmer kertoi, millaista oli pitää 1960-luvun kuulevien koulussa suurta kuulokojetta rinnan päällä. Tietenkin siitä kiusattiin. Ensimmäisestä laitteesta parturi leikkasi korvaan johtavan johdon poikki.
Kuurojenkoulussa viittominen oli kiellettyä, koska oppilaiden haluttiin oppivan lukemaan puhuttua kieltä huulilta. Sitten myös näkö heikkeni.
Äiti opetti sitkeästi poikaansa tuottamaan äänteitä leikin avulla. Lelulehmä sanoi ”muuu” ja koira ”wuff”. Isä puolestaan kohteli poikaansa kuin posliinia, eikä olisi millään päästänyt tätä yksin matkustamaan.
– Isä esiintyi Lontoossa laulajana. Hän oli perfektionisti, joka odotti aina kaikilta vähän parempaa.
Rakkaus musiikkiin ei jättänyt rauhaan
Kukaan ei kuitenkaan voinut mitään sille, että Russin oli parikymppisenä luovuttava ajokortista ja kolmekymppisenä työstään tietokoneohjelmoijana. Ensimmäisen avioliiton kariuduttua kuurosokeaksi muuttuva mies oli itsetuhon partaalla. Yksinäisyydestä ja masennuksesta hänet nosti musiikki.
– Halusin opiskella musiikkiterapeutiksi, mutta minulle sanottiin, ettei se ole kuurosokealle mahdollista.
Palmer lähetettiin opiskelemaan huonekalujen rakentamista.
– Pelkäsin, että katkon sormeni. Pembroke-pöytien kaarevien jalkojen valmistaminen oli vaativaa. Onnistuin siinä ja sain itseluottamukseni takaisin.
Sekin työ jäi, kun näkökenttä entisestään kapeni ja värinäkö heikkeni.
”Russ Palmer on ollut mukana kehittämässä musiikkilattiaa, jonka erilaiset pinnat välittävät musiikin kehoon.”
Rakkaus sävelten maailmaan oli niin sitkeää, että Russ lähti opiskelemaan musiikkia ensin englantilaiseen musiikkiopistoon ja sen jälkeen apurahan turvin Norjaan, missä hän tutustui musiikkilattiaan. Siellä hänelle avautui entistä laajemmin musiikin kokeminen värähtelynä.
Pariskunta asettui Suomeen, mutta avioitui vasta oltuaan 20 vuotta kihloissa. Kun Norjan Andebystä löytyi kuurosokeille suunniteltu kirkko, kaikki oli valmista sanalle ”tahdon”.
Periksiantamaton vaimo ei lakannut ajattelemasta miehensä haavetta musiikkiterapeutin työstä. Hän sai kuin saikin tälle paikan Sibelius-Akatemian musiikkiterapiaopintoihin. Keskeiseksi työkaluksi tuli fysioakustinen tuoli, jossa musiikin pystyi tuntemaan värähtelynä.
Suuri päivä pienellä lavalla
Miehensä ja muiden kuurosokeiden maailmaa avartaakseen Riitta Lahtinen alkoi kehittää kosketusviestien filosofiaa ja kielioppia. Aihetta käsittelevä väitöskirja valmistui 18 vuoden työn jälkeen.
Russ Palmer sai kaksi vuotta sitten oman tohtorinhattunsa, kun hänelle myönnettiin Oulun yliopiston kunniatohtorin arvo. Tarkat askelkuviot pienellä lavalla vaativat usean tunnin harjoittelun.
– Promootiossa Russilla oli toisessa kädessä hattu ja toisessa miekka. Koska ei ollut kolmatta kättä, johon olisin voinut tuottaa haptiisit, meidän oli harjoiteltava jotain aivan uutta, Riitta Lahtinen kertoo.
Palmerin ansioiksi mainittiin tuntoaistiin perustuvan kommunikaation kehittäminen sekä sen tutkiminen, miten musiikkia voi kuunnella keholla.
Palmer on ollut mukana kehittämässä musiikkilattiaa, jonka erilaiset pinnat välittävät musiikin kehoon.
– Mahdollisuus kokea musiikki fyysisesti luo hyvinvointia, vahvistaa identiteettiä ja antaa kokemuksen osallisuudesta, hän sanoo.
Lahtinen ja Palmerin tähänastinen elämäntyö on luonut vaihtoehtoisen tavan kokea, kommunikoida ja osallistua. He huomauttavat, että tarkoituksena ei siis ole ollut tuottaa vain kuulon ja näön korviketta.
Muusikko lierihatussa ja värähtelemällä viestivät hämähäkit
Tieto ja ymmärrys leviävät maailmalle kouluttamalla muun muassa tulkkeja, terapeutteja sekä aistirajoitteisia henkilöitä ja heidän läheisiään.
Riitta Lahtinen työskentelee Suomen Kuurosokeat -yhdistyksen johtavana kommunikaatioasiantuntijana. Molemmat kuuluvat kansainvälisten yliopistojen sosiaalishaptisen kommunikaation tutkimusryhmiin.
Ehkä enemmän kuin mitään muuta Russ Palmer on kuitenkin muusikko. Hän säveltää, sanoittaa ja esiintyy mielellään.
Laulajan poika painaa päähänsä lierihatun ja ottaa käteensä kitaran. Hatulla on muutakin virkaa kuin näyttää hyvältä; lierit heijastavat hyvin ääniä.
– Silkkiset hiukset ja lempeä kosketus, sinä teet minut vahvaksi, hän laulaa englanniksi vaimolleen.
Bluesin haikeus viivähtää asunnossa vain hetken, sillä pariskunta innostuu jälleen, tällä kertaa hämähäkeistä. Kenttäsusikki nimittäin viestittää lajitovereilleen värisyttämällä takajalkojaan. Toinen hämähäkkilaji, jolla ei ole vielä suomenkielistä nimeä, viestii puolestaan värisyttämällä mahaansa.
– Hämähäkkien värähtelyllä viestiminen on minulle iso juttu, Russ Palmer kertoo.
Roolien vaihtoa
Se mikä on tärkeää Palmerille, on tärkeää myös hänen vaimolleen.
– Russ elää kosketuksen ja tuntoaistin maailmassa. Minä olen nopea ja elän kuulon ja näkemisen maailmassa. Meidän täytyy koko ajan asettua toistemme taajuudelle, Lahtinen kertoo.
”Ihmiset ajattelevat, että minä opastan ja autan sinua. Kuitenkin sinä todella autat ja tuet minua.”
Palmerin rajoitteista huolimatta heidän suhteensa on vastavuoroinen ja tasa-arvoinen.
– Ihmiset ajattelevat, että minä opastan ja autan sinua. Kuitenkin sinä todella autat ja tuet minua.
Koronapandemian aikana pariskunta juuttui puoleksitoista vuodeksi Britanniaan. Kun Riitta Lahtinen kuuli, etteivät he pääse kotiin, hän itki lohduttomasti. Mies pyysi vaimonsa lähelleen, otti tätä kädestä ja sanoi: ”Älä pelkää. Tämä on minun elämäni koko ajan.”
– Silloin vasta tajusin, että niinhän se on. Et voi mennä ulos, kun haluat, ja olet usein eristyksissä.
Pandemiakin auttoi keksimään uusia keinoja selviytyä. Russ Palmer rakentaa mielellään avustajansa kanssa avaruusalusten pienoismalleja. Eristyksen aikana he eivät voineet tavata. Palmer keksi, että he vaihtaisivat rooleja. Hän lähetti palat postissa avustajalleen ja neuvoi verkon välityksellä, miten ne pitäisi liimata yhteen.
Olohuoneen lattialla seisova avaruusalus houkuttelee matkalle galaksien taakse ja takaisin. Ohjaamossa on tilaa kahdelle astronautille. Niillä reissuilla aistiksi riittää mielikuvitus.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 2/2026.
Lue myös muita kiinnostavia juttuja Askel-lehdestä:
Taustaltaan esikoislestadiolainen Katri Kuusikallio: Ihmisyyden kipu luo yhteyttä
”Jumala ei ole taloudellisen kasvun Jumala” – pappi Jonatan Edlund ajaa kinnerillä kirkkoon
Ilmoita asiavirheestä