Saan parisataa viestiä. Lämmin osanotto. Voimia suureen suruun. Niitä selatessani tunnen itseni huijariksi. Kuin jotenkin tuntisin väärin. Kaikki ottavat osaa oletettuun suruun. Ottaisiko joku osaa iloon?

Äitini sai 73-vuotiaana massiivisen aivoinfarktin. Se muutti hänen luonnettaan todella paljon. Infarktissa katosi se fiksu ja lämminsydäminen äiti, joka oli kiinnostunut minun elämästäni, kuunteli, myötäeli ja iloitsi. Sairaalassa heräsi joku muu – levoton henkilö, jolla oli aina kiire johonkin myöhempään hetkeen. Tavatessamme tämä tyyppi kysäisi, mitä kuuluu, ja siirtyi sitten saman tien puhumaan itsestään. Katkerin luopumisen suru tuli minulle silloin.

Äiti eli kuitenkin vielä yksitoista vuotta. Hän sai epileptisiä kohtauksia ja pienempiä infarkteja, liikkui yhä vähemmän ja taantui hitaasti. Viimeiset vuodet äiti makasi hoivakodissa kykenemättä liikkumaan, lukemaan, säätämään radiotaan tai puhumaan puhelimessa. Pyörätuolissa hän jaksoi istua korkeintaan pari tuntia päivässä. Lukemattomat tunnit äiti torkkui ja tuijotti hoivakodin kattoa. Ymmärrettävää puhetta hän pystyi tuottamaan pari kolme sanaa kerrallaan.

Aidointa yhteyttä tarjosi kaikki, minkä osasimme yhdessä ulkoa. Onneksi sitä oli paljon. Käydessäni viihdytin äitiä lausumalla vanhoja runoja ja laulamalla. Kansanlauluja, lastenlauluja, osakuntien juomalauluja, Virsikirjan virsiä ja Siionin virsiä. Äiti, joka muuten puhui niin rajoitetusti, lauloi ja lausui mukana. Parasta oli nähdä, miten äidin silmät tuikkivat ihan samoissa kohdissa kuin ennenkin.

Näitä vierailuita sain kuitenkin tehdyksi vain kerran viikossa. Hoivakoti tarjosi päivittäin pari tuntia ohjelmaa ja seuraa, ja muutkin sukulaiset kävivät välillä. Pääsääntöisesti äidin elämä oli kuitenkin ahdistavan tylsää. Eikä se ikinä paremmaksi käynyt, vaan vuosi vuodelta surkeammaksi.

SIKSI EN OLLUT pahoillani, kun hoivakodista soitettiin. Äidin kunto oli romahtanut ja päätös saattohoidon aloittamisesta oli tehty. Reagoin suorastaan energianpyrskäyksellä. Kutsuin sukulaiset hyvästelemään ja perustin whatsapp-ryhmän pitääkseni heidät kartalla äidin voinnista. Puhuin äidin kanssa kuolemasta ja luin hänelle rukoushetken kuolevan luona.

Ensimmäiset päivät kävin äidin luona mahdollisimman paljon. Sitten oli hyväksyttävä, että töitäkin piti edelleen tehdä. Saattohoito saattaisi kestää viikkoja tai kuukausia. Asun työviikot toisella paikkakunnalla, joten olin poissa monta päivää kerrallaan. Mieheni ja perheen nuoret kävivät äidin luona silloin.

Hoivakodista tuli vaihtelevia uutisia. Äiti on virkumpi. Äiti on uneliaampi. Äiti on lopettanut syömisen. Äiti on alkanut taas syödä. Epätietoisuutta oli vaikea kestää. Paijailu, rukous ja virrenveisuu kantoivat sekä äitiä että meitä. Viikkojen venyessä molemmat sisarukseni ehtivät käydä saamassa äidiltä hyvän hyvästelyhetken.

En saa äitiin enää kontaktia. Istun vain vieressä ja veisaan Siionin virsiä.

KUUDEN VIIKON kuluttua saattohoidon aloittamisesta äiti ei enää niele mitään. Hoitotahdon mukaisesti suonensisäistä nesteytystä ja ruokintaa ei aloiteta. En saa äitiin enää kontaktia. Istun vain vieressä ja veisaan Siionin virsiä. Hengityskatkot ovat välillä niin pitkiä, että saan tauon aikana veisattua kaksikin pitkää hidasta virrensäettä. Näin kuluu yli neljä vuorokautta.

Aamulla minulle soitetaan, että äiti on alkanut korista. Sairaanhoitaja toistelee, ettei minun pidä pelästyä. Kurkkulihakset vain löystyvät ja limaa kertyy.

Minä en pelästy vaan ilahdun. Kuulin eräältä ystävältäni, että kuolemaan on vain tunteja sen jälkeen, kun hengitys alkaa kuulostaa täysillä kiehuvalta perunakattilalta. Nyt äiti siis viimeinkin saa kuolla.

Luen vielä äidille rukoushetken kuolevan luona. Sitten laulan hiljaa pari tuntia. Lähes koko kuolemaosion sekä Virsikirjasta että Siionin virsistä. Äiti jatkaa korinaansa. Hengityskatkot ovat poissa. Rukoilen pitkään sydänrukousta käsi äidin olkapäällä. Sitten käyn kävelyllä. Pilvinen päivä, kultaisia ruskapuita peltoja saartavissa metsissä.

Puoli kahdelta huomaan olevani nälkäinen, epätoivoinen ja vihainen. Mitä pitää tehdä, kun kuoleva ei suostu kuolemaan? Mielessäni kiertää kälyni viesti: ”En haluaisi olla pahanilmanlintu, mutta minun mummoni eli vielä kaksi viikkoa sen jälkeen, kun lopetti syömisen ja juomisen.” En mitenkään jaksa päivystää äidin sängyn vierellä niin kauan.

Lähden kotiin. Matkalla soitan sille ystävälleni, joka puhui perunakattilalta kuulostavasta hengityksestä. Sanon olevani aivan kypsä – uupunut, kyllästynyt ja kiukkuinen. Eipä edisty äidin kuolettaminen. Hän on sinnitellyt kohta viisi vuorokautta ilman vettä, eikä loppua näy.

Puoli kahdelta olen epätoivoinen. Mitä pitää tehdä, kun kuoleva ei suostu kuolemaan?

Ystäväni miettii, voiko äidilläni olla sittenkin jokin pelko. Pitäisikö hänelle ehkä vielä sanoa, että hän saa kuolla. Kerron, että sen olemme kyllä sanoneet äidille kaikki. Äidin jokainen lapsi vuorollaan.

Kotona puhisen tilannetta myös miehelleni. Mies miettii, elääkö äidin ruumis nyt vain omaa prosessiaan tavalla, jota äiti ei enää hallitse.

Syön ja ihmeekseni jopa torkahdan. Varaan illaksi joogatunnin itselleni ja pakkaan sitä varten kassin. Päätän lujasti myös mennä sinne, ellei äidin kuoleminen etene. Jos äiti aikoo vain elää, niin samoin teen sitten minäkin.

PALAAN ÄIDIN luo. Silmät ovat ehkä vähän enemmän kiinni. Muuta muutosta en huomaa. Koriseva hengitys jatkuu samanlaisena. Siinä se äiti vain rohisee menemään. Hengityskatkoja ei edelleenkään ole.

Istun äidin viereen, otan kädestä ja puhun hänelle. ”Äiti, jos tää mitenkään on kiinni siitä mitä sä valitset ja haluat, niin nyt sun kannattais todella jo päästää irti. Sä tiedät, että sulla ei oo mitään pelättävää. Sä menet Jumalan luokse, etkä sä et parane tästä taudista muuten kun kuolemalla. Anna nyt mennä jo.”

Alan taas laulaa. ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään, anna suuren tuulen puhaltaa.”

Silloin äiti pitää hengitystauon. Pitkän.

Laulan yhä ja näen, että nyt äiti alkaa kuolla. Hengitystaukoja. Korahduksia. Hengitystaukoja.

Laulan virttä ja katselen äidin kuolemista. Hänen kätensä kädessäni on aivan lämmin. Korahdukset muistuttavat välillä murahduksia, kellahtavat kasvot ovat ankarat. Minä huomaan tuntevani pelkoa. Äiti näyttää murahtelevalta naarasleijonalta.

Pelko, tervetuloa. Toivottavasti olet äidin kuolemanpelko, joka on siirtynyt minuun. Koska kammottavaltahan kuoleminen nyt näyttää. Tervetuloa, pelko. Minä pysyn tässä sinusta huolimatta.

Viimeisen syvän korinan jälkeen tulee muutama aivan kevyt henkäys. Sitten hiljaisuus. Kuoleman myös näkee, päivänselvästi. Äiti on tosiaan muuttunut kuolleeksi ruumiiksi.

Istun vielä hetken hiljaa ja rukoilen. Se tuntuu nyt jotenkin tyhjältä. Työ on tehty. Ojennan käteni ja painan äidin vielä lämpimät silmät kiinni. Luen paimenpsalmin ja nostan käteni pois. Silmät jäävät kiinni.

BUDDHALAISET SANOVAT, että on äärettömän tärkeää antaa ruumiin olla pitkään paikallaan ja valvoa sen kanssa. Istun ja ihmettelen, pitäisikö tähän vielä jäädä. En löydä itsestäni vaistoa, joka kehottaisi jäämään. Olen tehnyt sen, mitä voin.

Suutelen äidin otsaa, niin ilmiselvän kuollut kuin äiti onkin. Ruumis alkaa jo jäähtyä.

Menen kertomaan hoitajille, että äiti kuoli.

Ulko-ovella huomaan, että minut on vallannut kiihkeä, kupliva helpotus ja ilo. Ihanaa. Ihanaa. Äiti on viimeinkin päässyt lentoon.

Kotiin ajaessani muistan Hesekielin kirjan itkuvirren, jota rakastin teini-iässä. ”Sinun äitisi oli sinulle kuin verevä viinipuu, veden ääreen istutettu.” ”Mikä naarasleijona olikaan sinun äitisi leijonain joukossa.” Eläessään minun myönteinen ja kiltti äitini muistutti paljon enemmän viiniköynnöstä kuin naarasleijonaa. No, kuollessaan hän näytti minulle sen naarasleijonankin.

Parkkipaikalla mies on vastassa ja halaa minua. Hänellä on kädessään helakka kukkakimppu. Siinä on vaaleanpunaisia ruusuja, äidin lempiväriä, ja oranssinkeltaisia, minun väriäni. Istumme sitten perheen kanssa olohuoneeseen veisaamaan virren. ”Ei laulamasta lakkaa nyt sielu iloissaan, kun uuvutettu raukka on päässyt kuormastaan.”

Ilo kuplii minussa edelleen. Keittiössä korkkaamme äidin kunniaksi skumppapullon. Kiitos, äiti. Pääsit vihdoinkin vapauteen. Siunattua matkaa.

SAMANA ILTANA teen Facebookiin päivityksen äidin kuolemasta. Kuvia viimeisistä päivistä ja äidin elinaika. Lyhyt maininta, että viimeiset yhteiset vaiheet olivat hyvät.

Seuraavina päivinä saan yli kaksi sataa vastausviestiä. Lämmin osanotto. Voimia suureen suruun. Niitä selatessani tunnen itseni huijariksi. Kaikki ottavat osaa oletettuun suruun. Ottaisiko joku osaa iloon?

Viikonlopun vietän retriitissä. Siellä on paljon aikaa huomata ja tunnustella, miltä minusta oikeasti tuntuu. Huomaan, että suru tosiaan on ja pysyy poissa. Olo on kuin vaeltajalla, joka saa selästään 20-kiloisen rinkan. Näinkö paljon äidin sairaus on minua painanut?

Kotiin palatessani rallattelen auton ratin takana. Päässäni soi Mörkö se lähti piiriin. Äiti on päässyt lentoon, tinttantanttantallallei, äiti on päässyt lentoon. Äiti on päässyt lentoon.

Lue myös:

Essee: Millainen olisi maailma, jossa naiset olisivat oletusasetus?

Ilmoita asiavirheestä