Nuoresta lähtien olen kokenut siloiset ja puhtoiset alttaritaulujeesukset hämmentävinä: tuoltako kärsimys todella näyttää? Suomessakin kymmeniä kirkkoja koristavissa alttaritauluissa Jeesus vaikuttaa rentoutuneelta, kuin nukkuvalta. Näiden taulujen teologia on lievästi sanottuna dokeettista, toisin sanoen niissä ohitetaan Jeesuksen inhimillinen puoli tyystin, jumalallisen kustannuksella.

Kuvataiteilija Heikki Marilan näyttelyssä ei moista hämmennystä koe. Sara Hildenin taidemuseossa nähtävä katsaus on syvyyssuunnassa ihmeellinen – ei tunnu olevan sellaista aihepiiriä tai teemaa, josta Marilan sivellin ei onnistuisi loihtimaan uutta esiin. Marila ammentaa rohkeasti länsimaisen taidehistorian kaanonista, aina kukkamaalauksistaan Kristus-kuviinsa.

SARJALLISESTI TYÖSKENTELEVÄ Marila pureutuu usein valitsemaansa aiheeseen usean työn voimin. Sarjallinen muoto ei uuvuta, sillä Marilan tapauksessa työt tuntuvat uhkuvan yhdessä syvempää merkitystä. Toisteisuus ja teeman variointi tekee niistä myös tietoisemmin tradition pitkän toistojen sarjan osia.

Näyttelyn kohokohdaksi nousee ehdottomasti grünewaldilainen huone, johon on koottu Marilan Kristus-aiheisia maalauksia. Näyttelyn esiteteksti tietää kertoa, että vuosituhannen taitteen tienoilla Marilan ”huomio kohdistui saksalaisen kirkkotaiteen perinteeseen ja Matthias Grünewaldin (n. 1475 -1528) Isenheimin alttaritauluun”.

Onneksi kohdistui, sillä Marilan kristukset tavoittavat saman jännitteen kuin esikuvansa piinakuvat. Ne eivät häivytä uhrin rujoutta tai peitä kärsimyksen todellisuutta.

Sama jännite löytyy Marilan kukkamaalauksista. Marila purkaa kukkien siveänsöpöt kulissit ja paljastaa niiden biologisen haurauden. Jokaiseen kukintoon on kirjoitettu sisään kuihtumisen haikea tarina, jokainen elollinen kantaa sisällään kuoleman vääjäämättömyyttä. Marilan kukkatöissä koreus ja katoavaisuus syleilevät, niistä tosia tehden.

KUKKIEN, KRISTUS-TOISINTOJEN ja niihin kytkeytyvien töiden sekä runsaiden uskonnollisten teemojen käsittelyn lisäksi näyttely esittelee myös Marilan 1990-luvun suomalaista yhteiskuntaa tutkailevaa tuotantoa sekä hänen tuoreempia töitään, joiden teemoiksi nousevat välineet – mekaniikan purku osiinsa.

Vaikka näyttelyteksteissä kerrotaankin Marilan maalaavan kristillistä kuvastoa osana länsimaista kulttuuriperimää, liikkuu Marila kuitenkin selvästi syvemmällä tasolla kuin kuvien toisintamisessa.

Videoesittelyssään Marila itse toteaa, kuinka aihe on syy maalata. ”Se ei ole mikään visuaalinen asia”, Marila lisää.

Näiden toteamusten valossa Kristuksen kärsimykseen syventyminen vaikuttaa olennaisesti muulta kuin länsimaisen taiteen traditiosta ammentamiselta. Pop-referointi on Marilasta kaukana.

Kristus-maalausten äärelle pysähtyessään voi hetken aikaa tuntea katsovansa pitkän perjantain polttaen matavia kärsimystunteja, ei vain kuin kuvastimesta, vaan lähes kasvoista kasvoihin.

Heikki Marila Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella 18.5. saakka.