Summeri soi tiuhaan liiketalon viidennessä kerroksessa Helsingin Kampissa. Palveluohjaaja Chiraporn ”Mit” Phuakluang kuulee äänen, mutta ei avaa ovea. Se tuntuu vähän pahalta, mutta työtaistelun vuoksi Pro-tukipisteessä ei oteta tänään vastaan asiakkaita.
Jos nyt olisi tavallinen päivä, täällä olisi väkeä monista maista tapaamassa toisiaan, keskustelemassa työntekijöiden kanssa elämänsä asioista tai osallistumassa vertaisryhmään.
– Ehkä askartelisimme punaisia paperilyhtyjä kiinalaisen uudenvuoden kunniaksi, Phuakluang sanoo oleskelutilan sohvalla.
Kun irtolaislaki kumottiin vuonna 1990, Helsingin Diakonissalaitos perusti prostituoitujen neuvontapisteen. Sittemmin Diakonissalaitos on irtautunut toiminnasta, ja Pro-tukipiste on ollut oma yhdistyksensä. Sillä on palveluyksiköt Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Sosiaali- ja terveyspalveluita saa matalalla kynnyksellä, ja etsivän työn kautta niitä viedään myös asiakkaiden luokse. Yhdistys tekee myös ihmiskaupan ja väkivallan vastaista työtä.
Myös Mit Phuakluang on usein liikkeellä avuntarvitsijoiden maailmoissa eikä vain odota valoisassa ja kodikkaassa huoneistossa, että ihmiset löytäisivät tänne. Hän huomauttaa, että hänen asiakaskuntaansa kuuluu hyvin monenlaisia ihmisiä. Apua tarvitaan ihan tavallisissakin asioissa, kuten viranomaisten palvelujen löytämisessä.
Mit Phuakluang tietää millaista on, kun tarvitsee apua. Ja miten suurenmoiselta tuntuu, kun joku pysähtyy kysymään, miten voisi auttaa. Hän kasvoi pienessä kylässä Pohjois-Thaimaassa lähellä Laosin ja Vietnamin rajaa. Vanhemmat eivät omistaneet maata, vaan he työskentelivät toisten pelloilla kasvukauden kierron mukaan. Sadonkorjuun aikaan käsipareille oli käyttöä.
– Isä ja äiti eivät osanneet kirjoittaa edes omaa nimeään, mutta laskea he osasivat. Päiväpalkkalaisen oli tarkistettava, että työstä kertyneet bhatit annettiin oikein.
Hyvinä päivinä äiti saattoi tulla töistä kotiin torilta ostamansa kalan kanssa. Kahdeksan lapsen ruokkiminen oli tehnyt hänestä taitavan villivihannesten ja yrttien kerääjän. Perheen kasvimaalta saatiin munakoisoa, banaaneja, kurkkua, palkokasveja ja vesipinaattia.
Köyhissä perheissä lasten koulunkäyntiin on usein vaikea panostaa. Monien on lähdettävä nuorina töihin hankkiakseen perheelleen lisäansioita. Phuakluang sai käydä koulua neljä luokkaa, mutta silloinkin hänen oli hoidettava liikuntarajoitteista pikkuveljeään.
Vaikka Thaimaan asukkaista yli 90 prosenttia on buddhalaisia, Phuakluangin kotikylässä Mueang Ngimissä lähes kaikki olivat kristittyjä. Alueelle oli saapunut 1800-luvulla Yhdysvalloista presbyteerikirkon lähetystyöntekijöitä, ja heidän sanomansa oli otettu vastaan.
Phuakluangin isä oli yksi kylän harvoista buddhalaisista, mutta hän ei juuri puhunut uskonnosta. Äiti sai vapaasti kasvattaa lapsensa kristityiksi. Phuakluang on kuullut, että kristityksi kääntyvällä voi olla Thaimaassa vaikeaa. Perhe saattaa hylätä hänet, ja kääntyneitä syrjitään muutenkin. Hän on kiitollinen, ettei ole itse joutunut kohtaamaan tällaista.
– Äiti oli minun roolimallini ja hyvin rakas. Hän joutui huolehtimaan perheestään lähes yksin, koska isällä oli alkoholiongelma.
Mit Phuakluang uskoo, että hänen äitinsä Nam rukoili paljon lastensa puolesta. Eräänä äitienpäivänä Nam sai kyläneuvostolta hyvän äidin kunniakirjan.
– Äiti opetti, että köyhäkään ei saa varastaa. Hän auttoi meitä luottamaan, että pärjäämme rehellisin keinoin.
Sisarusparvesta kaksi on kuollut, neljä on jäänyt kotikylään ja yksi veljistä työskentelee pappina Etelä-Thaimaassa.
Pari vuotta sitten Mit Phuakluang sai Suomeen viestin, että äiti oli huonossa kunnossa, eikä eläisi enää kauan. Hän rukoili, että ehtisi tapaamaan äitinsä ja matkusti kotikyläänsä niin nopeasti kuin pystyi.
– En ehtinyt ajoissa, en voinut enää halata äitiäni. Olin siitä Jumalalle katkera. Miksi Jumala ei sallinut minulle mitä pyysin? hän kysyy ja hakee keittiöstä talouspaperia pyyhkiäkseen silmänsä.
Äidistä eroon joutuminen oli vaikeaa myös silloin, kun Phuakluang lähti teini-ikäisenä kotiapulaiseksi suuriin kaupunkeihin, ensin Chiang Raihin, sitten Chiang Maihin ja lopulta Bangkokiin.
– Se ei ollut mukavaa aikaa.
Kulttuuriin kuului, että rikkaiden perheiden ja palvelusväen välillä pidettiin arvojärjestys. Etäisyys sai Phuakluangin tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Hän tiesi kuitenkin, että hänen äidille lähettämänsä rahat olivat välttämättömiä varsinkin satokausien välillä.
Kotiapulaisen oli noustava aamuisin ylös viideltä valmistamaan aamiaista ja siivoamaan. Vanhempien lähdettyä töihin hän hoiti lapsia ja kotia ja laittoi ruokaa.
– Työ oli raskasta. Minulla oli kova ikävä perhettäni, enkä voinut edes soittaa, koska meillä ei ollut puhelimia.
Uusi työ Bangkokissa sijaitsevassa vammaisten lasten hoitolaitoksessa paransi Phuakluangin sosiaalista asemaa, mutta lasten kohtaloita oli surullista seurata. Valtion omistamalla laitoksella ei ollut suurta budjettia, ja australialainen kehitysyhteistyöjärjestö auttoi lastenhoitajien palkkaamisessa.
Silti työntekijöitä oli aivan liian vähän. Phuakluangin osaston puolensataa lasta janosivat huomiota, ja aikaa olisi pitänyt olla myös fysioterapeuttien laatimien kuntoutusohjelmien toteuttamiseen.
– Aikaa ei ollut koskaan tarpeeksi. Lapset itkivät häkkisängyissään ja olisivat halunneet lähteä mukaani, kun työvuoroni päättyi.
Hän ei osaa vastata kysymykseen, miksi lapset asuivat laitoksessa eivätkä kotona vanhempiensa luona. Ehkä vanhemmat eivät osanneet hoitaa heitä, ja ehkä vammainen lapsi oli myös tabu.
Thaimaalaisessa kulttuurissa vammaisuus on joskus nähty rangaistuksena edellisessä elämässä tehdyistä vääristä teoista. Usko karmaan tarkoittaa, että elävien olentojen tila on seurausta rikkomuksista menneisyydessä. Asenteet vammaisuutta kohtaan muuttuvat hiljalleen.
KODIKKUUTTA ELÄMÄÄN toi pieni luterilainen seurakunta, jossa oli pappina Phuakluangin kotikylästä kotoisin oleva pappi Amnuey. Hän kävi opettamassa Raamattua lähellä sijaitsevassa Armonkodissa, ja kutsui sen asukkaita sunnuntaisin kirkkoon.
Armonkoti oli ensikoti raskaana oleville ja vastasynnyttäneille naisille, joilla oli haasteita löytää paikkaansa yhteisössä. Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä Anneli Könni on yksi kodin perustajista. Tämän vuoden alkuun saakka toiminut turvapaikka tarjosi vaihtoehdon nuorille äideille, jotka harkitsivat laitonta aborttia tai lapsensa hylkäämistä synnytyssairaalan portaille tai sivukujan roskapönttöön. Yhteistyöllä äidit ja lapset onnistuttiin usein kotiuttamaan sukujensa pariin.
Armonkodissa tarvittiin hoitajaa, ja Mit Phuakluang otti tehtävän mielellään vastaan. Hän iloitsi nähdessään, miten äidit vauvan synnytettyään ja häntä imettäessään vähitellen kiintyivät lapseensa. Monet olivat yrittäneet keskeyttää raskauden äidille ja lapselle vaarallisin keinoin.
– Kiitos Jumalalle, että melkein kaikki lapset syntyivät terveinä.
UUSI TEHTÄVÄ innosti Phuakluangia opiskelemaan. Hän suoritti ylioppilastutkinnon sekä kursseja luterilaisen kirkon seminaarissa. Nuorten äitien elämäntilanteet olivat vaikeat, ja monet heistä etsivät mielellään turvaa ja lohtua yhteisistä hetkistä Raamatun ja rukouksen äärellä.
– Varsinkin laulamisesta he pitivät paljon. Jumalan rakkaus on valtava viesti.
Armonkodissa Phuakluang oppi kuuntelemaan ihmisiä, joilla oli monia pulmia ratkottavanaan.
– Me kaikki tarvitsemme sitä, että joku pysähtyy rinnalle ja auttaa jaksamaan eteenpäin.
NIIDEN 11 vuoden aikana, jotka hän työskenteli Armonkodissa, ilmapiiri yhteiskunnassa muuttui. Elintaso nousi, eikä avioliiton ulkopuolinen raskaus ollut enää kaiken loppu.
Phuakluang tutustui moniin suomalaisiin, ja yhteyksien kautta syntyi suunnitelma muuttaa Suomeen opiskelemaan diakonia-alaa. Marraskuisella tutustumismatkalla hän ei vielä miettinyt kielen vaikeutta, vaan ihmetteli voiko tällaisessa pimeydessä ja kylmyydessä säilyä hengissä.
– Silloin kiitin Jumalaa, etten ollut suomalainen vaan thaimaalainen ja pääsin takaisin kotiin, hän kertoo nauraen.
Kun Phuakluang sai opiskelustipendin, hän päätti olla rohkea ja muuttaa Suomeen. Kielestä oli alkuun tulla ylipääsemätön este. Pro-tukipisteestä löytyi kuitenkin harjoittelupaikka, joka johti oppisopimuksella hankittuun lähihoitajan tutkintoon ja työpaikkaan palveluohjaajana.
Hänen työnsä thaimaalaisten parissa Suomessa on ollut niin merkityksellistä, että Thaimaan ulkoministeriö myönsi siitä hänelle kunniakirjan. Kun thaimaalainen luterilainen piispa ja entinen buddhalainen munkki Witchanukorn vieraili Suomessa, hän kiitti Phuakluangia ja sanoi, että tämä on thaimaalaisten lähetystyöntekijä Suomessa.
Palveluohjaajan työssään Phuakluang tapaa asiakkaitaan täällä toimistolla, keskustelee heidän kanssaan puhelimessa, etsii avuntarvitsijoita vihjeiden avulla ja kouluttaa muiden kaupunkien tukipisteiden työntekijöitä thaimaalaisen kulttuurin kysymyksistä. Myös tulkkia tarvitaan usein.
– Tykkään kenttätyöstä. Raskasta taas on silloin, kun asiakkaalla on murheita, joihin ei tunnu löytyvän ratkaisuja. Esimerkiksi mielenterveysongelmiin on vaikea nykyään saada riittävän nopeasti apua.
SUOMESSA ASUU noin 11 500 thaimaalaista, joista valtaosa on naisia. Vieraaseen kulttuuriin muuttavalla on edessään sitkeyttä vaativa tie. Haastava ilmasto, vaikean kielen oppiminen ja uuden yhteisön rakentaminen vievät voimia, vaikka elämä olisi mallillaan. Jos tulee kriisi, Phuakluangin kaltaisten ihmisten tuki on kultaa kalliimpaa.
Vapaa-aikanaan Mit kulkee mielellään metsässä ja kutoo villasukkia, joita on mukava antaa lahjaksi ystäville. Myös kristittyjen yhteys on hänelle tärkeää. Hän kuuluu Kannelmäen seurakuntaan ja pitää yhteyttä thaikristittyihin yli seurakuntarajojen.
– Tiedän Suomesta kymmeniä thaimaalaisia kristittyjä.
Millaisia unelmia Chiraporn ”Mit” Phuakluangilla on tulevaisuutensa suhteen?
– Kun pääsen eläkkeelle, haluaisin muuttaa maaseudulle lähelle metsää. Vaikka kyllä minä vielä mietin, jäänkö tänne vai muutanko takaisin Thaimaahan.
Ilmoita asiavirheestä