Meillä täällä Benelux-maiden merimieskirkoilla vietetään sunnuntain messuja harvakseltaan: Brysselin ja Rotterdamin merimieskirkoilla kerran kuussa. Luxemburgissa kokoonnumme jumalanpalvelukseen kuusi kertaa vuodessa, kolme keväällä ja kolme syksyllä. Lisäksi Brysselissä vietämme kerran kuussa pientä arkimessua, yksinkertaista ehtoollisjumalanpalvelusta, joka kestää noin vartin, vaikka seurakuntalaisia olisi koolla parikymmentäkin.
Messujemme musiikista vastaavat vapaaehtoiset vastuunkantajat. Kokoonnumme Herran pöydän ääreen hartain mielin, emme silti pätkääkään pönäkästi.
Messu on täällä aina jotenkin juhlava juttu, ehkä juuri siksi, että se on niin harvinaista herkkua. Se on samaan aikaan sekä rauhallinen hetki omille ajatuksille ja tunteille että kiva yhteinen kokoontuminen.
Seurustelun sakramentista nauttiminen kirkkokahveilla on olennainen osa Herramme pöytävieraana olemista. Professori Björn Vikström sen lausui julki tänä vuonna ilmestyneessä Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittamassa Millenniaalien kirkko –artikkelikokoelmassa.
Vikström kirjoitti: ”Ehtoollinen muodostaa teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskuksen, mutta kirkkokahvit, seurakuntaruokailut ja muut yhteiset ruokahetket eivät ole vain lisukkeita.” Vikströmin mukaan vapaamuotoinen ateriointi tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden harjoittaa vieraanvaraisuutta ja rakentaa yhteyttä, jossa muurit ja ennakkoluulot ihmisryhmien välillä voivat murtua.
Eikö juuri tällainen vieraanvaraisuus ja yhteys ole se elämänmuoto, jonka Nasaretin mies jätti seuraajilleen perinnöksi?
OLEN SEURANNUT suomalaista kirkollista keskustelua jumalanpalvelusbarometrin tuloksista (kirkonmenot kiinnostavat yhä harvempia) ja messuyhteisöistä (konservatiivijärjestöt haluavat käytännössä omiksi seurakunnikseen kirkon sisällä).
Ei minulla mitään viisasten kiveä ole eikä varsinkaan taikasauvaa. Sitä olen mietiskellyt, että jos messussa käy yhä harvempi, niin kannattaako niitä järjestää niin usein ja niin monessa paikassa samaan aikaan? Helsingissä sunnuntaiaamun kirkossakävijät mahtuisivat varmaan kerralla Tuomiokirkkoon tai Johanneksen kirkkoon. Bussikuljetusta peliin vain.
Jos sunnuntain messu olisi vain kerran kuussa, voisi yhden kirkon taktiikalla tulla jopa ahdasta. Erilaisia vartin-parinkymmenen minuutin ”hetki hengähtää” -tyyppisiä piipahdusmessuja voisi sitten olla vähän useammin ja useammissa kirkoissa. Teologinen kissanhännänvetokin voisi rauhoittua, jos arkimessuissa kuunneltaisiin enemmän Jumalan Sanaa ja puhuttaisiin itse vähemmän.
Kirjoittaja on Beneluxmaiden merimieskirkon johtaja.