Tuttu pappi pohti lounaspöydässä uskonsa riittävyyttä, sitä riittääkö usko työhön.

Tällaisia keskusteluja papit käyvät yksityisesti, vaikka harva kertoo epäilystään julkisesti. Onhan jokainen virkaan vihitty luvannut pysyä lujana kirkon uskossa.

Vaatimus jatkuvasta uskonvarmuudesta on kuitenkin kova. Kuka sellaiseen tässä maailmassa pystyisi? Tuskin ihmisen luonnon läpikotaisin tunteva Jumalakaan moista odottaa.

Keskustelu palasi mieleeni, kun luin Mari Leppäsen ja Sirpa Kähkösen kirjaa Kirjeitä läsnäolosta. Piispan ja kirjailijan kirjeenvaihdosta kootussa kirjassa Leppänen tunnustaa miettivänsä toisinaan uskoaan, myös sen lujuutta tai riittävyyttä.

”Uskoon kuuluvat nekin ajat, kun Jumala on ihan hiljaa”, piispa toteaa.

Sitten Leppänen kirjoittaa Miguel de Unamunon kirjasta Pyhän miehen uhri. Se kertoo papista, jonka usko horjuu. Uskontunnustusta pappi ei pysty lausumaan alusta loppuun, mutta niissä kohdissa, joissa hän vaikenee, seurakunta kantaa.

Vastauksessaan hiljattain kirkkoon liittynyt ja rippikoulun käynyt Kähkönen paljastaa, että hänellekin julkinen uskontunnustus on vaikea asia. Myöhemmin Kähkönen kertoo kokemuksestaan messusta, jossa lausuttiin meillä tavallisesti käytössä olevan apostolisen uskontunnustuksen sijaan Nikean uskontunnustus.

”Tuntui hyvältä tunnustaa uskonsa me-muodossa. Niin hyvältä, että tunnustuksen alkaessa minulle tulivat kyyneleet silmiin”, kirjailija kertoo.

Minä-muotoinen uskontunnustus saattaa tuntua jonkinlaiselta vakaumustestiltä.

KOKEMUS KERTOO, että uskontunnustuksessa on kyse paljon muusta kuin siitä, mihin yksilö jaksaa kunakin hetkenä uskoa.

Uskontunnustus kertoo ennen kaikkea kirkon yhteisestä uskosta. Sen tarkoitus ei ole kuvata lausujansa sisäistä mielentilaa, eikä siihen liittymistä pitäisi estää se, jos oma usko horjuu.

Minä-muotoinen uskontunnustus saattaa silti tuntua jonkinlaiselta vakaumustestiltä. Apostolinen uskontunnustus on helppo kääntää selkeiksi väitelauseiksi, ja kunkin kohdalla messukävijä ehkä pohtii, uskonko tähän todella. Onko minulla henkilökohtainen ja vakaa usko neitseestä sikiämiseen tai helvettiin? Ja jos ei ole, voinko olla tässä mukana?

Nikean uskontunnustusta käytetään laajalti niin idän kuin lännen isoissa kirkoissa. Periaatteessa sillä on vahva asema myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ainakin Evl.fi-sivuilla väitetään, että juuri Nikean uskontunnustus olisi ”varsinainen” messussa käytettävä uskontunnustus. Kukin voi käydä vaikka tulevana sunnuntaina oman seurakunnan messussa katsomassa, pitääkö väite paikkansa.

Käytännössä protestanttisessa maailmassa minämuotoisesta apostolisesta uskontunnustuksesta on tullut varsinainen messussa käytettävä uskontunnustus. Ehkä lyhyempi ja proosallisempi teksti sopii meille tehokkaille protestanteille paremmin.

Vaan kirkossa soisi olevan tilaa myös heikolle ja horjuvalle uskolle. Sitä Nikean uskontunnustus palvelisi paremmin.