Kolumni: Risti savannilla on kuin mykkä saarna – ja muistuttaa lähetystyön historiasta

Vierailin viime viikolla Pohjois-Namibiassa, jota ennen Ambomaaksikin kutsuttiin. Eräs kohteistani oli hieman monimutkaisen polun päässä: nelivetoinen ajoneuvo keikkui ensin piikkipensaiden ja palmujen täplittämän tasangon hiekkaisella uralla. Sitten pyörien alla oli pelkkää rutikuivaa, matalaa maanpeitekasvillisuutta kasvavaa hiekkamaata, kunnes oli pakko pysäyttää auto ja edetä jalan. Aurinko helotti, hiljaisuudessa hyönteiset surisivat ja linnut metelöivät.

Etenemme viimeiset parisataa metriä varovasti korkean heinikon läpi, kunnes edessämme joen rannassa seisoo kookas kivinen risti. Tämä on se paikka.

Muistomerkki on pystytetty paikalle siksi, että täällä Omulongassa Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä Tobias Reijonen kastoi ensimmäiset kuusi ambolaista miestä loppiaisena vuonna 1883.

Seurakunta oli syntynyt pakanamaan keskelle.

Muistomerkin ympärillä olevat haudat, monet niistä vanhoja, saavat tämän hiljaisen autiuden keskelle tulevan kävijänkin hiljaiseksi. Ambokristittyjen hautojen joukossa erään puun juuressa on myös 1880 kuolleen lähetystyöntekijä Gustav Skoglundin hauta, jota merkitsee aita ja pieni, vinossa seisova rautainen risti.

Skoglundin elämään liittyi oma tragediansa. Lähetystyöllä on muutenkin ollut hintansa. Ambomaallakin kirkko kasvoi aluksi hitaasti.

Muista uskonnoista kristityksi tullaan, siis käännytään. Ja kristityksi kääntyminen on suuressa osassa maailmaa edelleenkin vaikeaa, jopa vaarallista.

On ristiriitaista, että samaan aikaan kun monet länsimaissa välinpitämättömyyttään tai pöyhkeyttään kääntävät kirkolle selkänsä, on esimerkiksi islamilaisessa maailmassa muslimin usein uskottava Jeesukseen salassa: kääntymistä ei hyväksytä, tai ei ehkä edes ole seurakuntaa, mihin liittyä. Kuka tietää, mikä on aikamme salakristittyjen määrä?

Omulongan kiviristi on nykyisen vahvan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon synnyinsija. Samalla se on kenelle tahansa, varsinkin suomalaisille, mykkä saarna. Oli aika, että pohjoisesta haluttiin viedä etelään elämän sanaa, viestiä syntien anteeksi antamisesta ja iankaikkisesta elämästä.

Tämä ydin ei saisi kirkkomme lähetystyössä ohentua muiden asioiden rinnalla.

Kuva: Jussi Rytkönen. Omulongan kiviristi Pohjois-Namibiassa.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

***

Lue myös:

Kolumni: Ekumenian kieli tuntuu sulkevan ulkopuolelleen – samalla ekumenia on kirkkojen elinehto

Kolumni: Uusi kirja Raamatusta pohtii omaperäisellä tavalla, mitä Pyhä kirja sanoo meille tänään

Kolumni: Kymmenen käskyn ulkoa opetteleminen on ja pysyy rippikoulussa

Kolumni: Onko kääntymys pikatie marttyyriuteen?

Edellinen artikkeliKommentti: Kirkon superjuhlilla oli kaksi hämmentävää kolehtikokemusta
Seuraava artikkeliKirkkovaltuutettu Kauhajoelta: ”Jumala auttoi selviämään järkytyksestä”

Ei näytettäviä viestejä