Lähdin etsimään Jumalaa hiljaisuuden retriitistä. Matkasin kimppakyydillä kaupungista leirikeskukseen maaseudulle, petasin kerrossängyn alapedin kotoa tuomillani lakanoilla. Katkaisin puhelimesta datayhteyden ja sitouduin olemaan hiljaa yhdessä tusinan muun retriittivieraan kanssa.
Ei sitä Jumalaa oikein tuntunut löytyvän. Ei, vaikka ruoka oli hyvää ja hiljaisuus miellyttävää. Ei, vaikka viileässä huoneessa nukuin kuin lapsi ja heräsin virkeänä. Istuin hartaushetkissä, tapailin Taizé-laulujen alttostemmaa ja kuuntelin, kuinka lauluamme säestävä sello hengitti retriittiohjaajan taitavassa otteessa.
Lepäsin ja rentouduin, tylsistyin ja sitten ahdistuinkin. Nelisenkymmentä tuntia tuntui vääränmittaiselta ajalta viettää hiljaisuudessa tuntemattomien ihmisten keskellä. Halusin kunnioittaa toisten hiljaisuutta, sitä hienovaraista prosessia, jota ohjaaja oli varovasti kuvaillut pohjustuksessaan. Mietin, kuinka paljon olimme toistemme tiellä.
Jätin Jumalan etsimisen, ja tein kuten suomalainen joskus vaikeassa tilanteessa tekee. Pakenin metsään.
***
Lyhyen soratiekävelyn ja ojan yli hyppäämisen jälkeen olin kuin uusi ihminen. Metsään oli tallautunut polkuja, jotka tuntuivat kaikki vievän kohti uusia seikkailuja. Havainnoin ympäristöä niin itsevarmasti ja asiantuntemattomasti kuin vain kirjaviisas taajama-asukas voi. Yritin päätellä ilmansuunnat. Söin ketunleipää, puolukoita ja kasapäin vadelmia. Rakensin mielikuvitusmajoja.
Istahdin kivelle ja yritin muistaa, milloin olin viimeksi ollut metsässä. Lapsena tunsin lähimetsät kuin omat taskuni, partiossa retkeily kuului joka vuodenaikaan, vielä yläkoulussa ja lukiossa kuljin ulkona isäni ja koiran kanssa. Kaupungissa asuessa retkisuunnitelmat tuntuivat kerta toisensa jälkeen kaatuvan lähijunan aikatauluihin.
Mutta nyt olin metsässä, eikä hiljaisuuskaan enää ahdistanut. En oikeastaan edes ajatellut sitä. Enkä juuri ajatellut Jumalaakaan. Ja silti tuntui kuin jokin olisi kuiskannut: Kiva kohdata. Pitkästä aikaa.
Kuva: Unsplash