Tyttäreni oli neljä vuotta sitten vaihto-oppilaana Chilessä. Kävimme siellä tapaamassa häntä ja tutustuimme paitsi pääkaupunki Santiagoon ja satamakaupunki Valparaísoon myös viinitarhoihin Valle de Casablancassa.
Viiniretkellä oli mukana kaksi yhdysvaltalaista nelikymppistä naista. Toinen heistä tiedusteli jossain vaiheessa rupatellessamme: ”Are you retired?” – Olenko jo eläkkeellä.
Se oli ensimmäinen kerta kun minulta kysyttiin asiaa päin naamaa.
Kieltämättä hölmistyin, mutta yritin nähdä itseni ulkopuolisen silmin ja tajusin, että toden totta, valkoisine hiuksineni ja valkoisine partoineni näytin varmaan vanhalta. Eläkeukolta etelän auringon alla.
Kysymyksen hetkellä eläkeikääni oli aikaa noin kahdeksan vuotta. Se tuntui kovin kaukaiselta tulevaisuudelta.
En tuntenut itseäni Chilessä vanhaksi, vaikka luonnollisesti lento maapallon toiselle puolelle tuotti aikaeron vuoksi pieniä ongelmia. Lentomatka sinne kesti kaikkineen 23 tuntia – paluumatka vielä enemmän.
Vanhenemisen huomaa viimeistään siitä, että ei palaudu fyysisestä rasituksesta samalla tavoin kuin joskus nuorena. Raskaat reissut ja huonosti nukutut yöt tuntuvat kropassa pitempään.
Mistä vanheneminen alkaa? Tarkkaa ajankohtaa on vaikea sanoa, mutta ihmisen fysiologia asettaa tietyt reunaehdot. Viimeistään kolmekymppisellä elimistö alkaa osoittaa vanhenemisen merkkejä, jotka tulevat vääjäämättömästi näkyviksi neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Jos ei muusta sitä huomaa, niin iso osa ihmisistä saa lukulasit 43–45-vuotiaana.
Vanheneminen etenee ja näkyy eri ihmisillä eri tahtia. On jopa arvioitu, että elimistö rapistuu yhden prosentin vuosivauhdilla. Joskus hyppäykset voivat olla suurempiakin.
Jos suomalainen elää elinikäodotteensa mukaisesti, hän kuolee vanhuksena.
Ihmisen äärimmäinen elinikä on 120 vuotta, mikä tiedettiin jo raamatuntekstien syntyaikoina. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:3) Jumala sanoo, että ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen, minkä vuosi hänen elinikänsä on korkeintaan 120 vuotta. Maailman vanhin ihminen on todistettavasti elänyt 122-vuotiaaksi.
Suomessa vastasyntyneen elinajanodote on pojilla 78,4 vuotta ja tytöillä 84,1 vuotta. Raamatulliseen yläikärajaan on siis vielä matkaa. Vaikka yli 100-vuotiaita on entistä enemmän – Suomessa noin 800 – vain aniharva heistä saavuttaa enää 110 vuoden iän.
Jos suomalainen elää elinikäodotteensa mukaisesti, hän kuolee vanhuksena. Nimittäin määritelmällisesti vanhukseksi voidaan kutsua 75-vuotiasta ja sitä vanhempaa.
Vanhuutta edeltää monta elämänvaihetta. Lähimpänä on niin kutsuttu kolmas ikä, joka koittaa eläkkeelle pääsemisen jälkeen, tosin sillä edellytyksellä, että on hyväkuntoinen, riittävän varakas matkustelemaan ja kuluttamaan, nauttimaan elämästä. Kolmas ikä kattaa vuodet noin 64–74.
Eläkkeelle jäänyt vanhenemisen tutkimuksen professori Antti Karisto pohti taannoisessa kirjoituskokoelmassaan Yksi piano vai kymmenen lehmää? vanhus-sanan käyttöä. Se tuntuu hankalalta ja leimaavalta. Pitäisikö se säästää vasta yli 80-vuotiaisiin? Karisto kirjoittaa: ”Jos ketään ei saa sanoa vanhaksi tai vanhukseksi, loogista olisi kieltää myös nuori-sana käyttö. Ikää ei saisi mainita ollenkaan.”
Mainio ajatus. Ikäneutraali yhteiskunta.
Seniori, ikäihminen, kolmasikäläinen, harmaa pantteri. Kiertoilmaisuja vanhukselle on useita.
Karisto on huolissaan siitä, että käsitys vanhuudesta muuttuu entistä kielteisemmäksi, jos vanhoista ja vanhuksista ei saisi puhua.
”Vanha-sanan myönteisetkin sivumerkitykset huuhtoutuvat pois. Niitä nimittäin on. On vanhaa kettua ja konkaria, vanhaa kunnon sitä ja tätä. Vanha kaupunki on uutta kiinnostavampi, vanhempi konstaapeli nuorempaa pätevämpi”, Karisto kirjoittaa.
Ikä on ihmisen seuralainen, varjo, joka seuraa häntä elämänkaaren koko matkan.
Kun ihminen täyttää 40, takuu lakkaa. Nokkela heitto syntymäpäiväpuheessa pitää sisällään faktaa ihmisen solujen uudistumiskyvystä. Lisäksi naisilla hedelmällisyys laskee neljänkympin jälkeen nopeasti. Kumpikin sukupuoli joutuu monin tavoin hyvästelemään nuoruuden täytettyään 40, ellei ole tajunnut tehdä sitä jo aikaisemmin.
Monelta 40-vuotiaalta uhkaa mennä yöunet, kun hän tajuaa, että on juuri astunut ikääntyvien kategoriaan. Heitä ovat 40–54-vuotiaat. Yli 55-vuotias on saavuttanut päämäärän eli hän on jo ikääntynyt.
Minä kuulun tuohon viimeksi mainittuun ryhmään. Olen pikku hiljaa muuttumassa seniorikansalaiseksi, jollaiselta ilmeisesti jo näytin Chilessä amerikkalaisen turistin silmissä. Olet sen ikäinen miltä näytät.
Nyt ei auta paeta vanhan helpon hokeman taakse, että ikä on vain numeroita. Ikävä kyllä se on joka vuosi paljon muutakin. Paljon lohdullisempi on toinen hokema, että jos ei aamulla missään kohtaa kroppaa tunnu kolotusta, on kuollut.
Ikä on ihmisen seuralainen, varjo, joka seuraa häntä elämänkaaren koko matkan.
Eläkkeelle ensi vuonna siirtyvä arkkipiispa Kari Mäkinen ja emeritusprofessori Antti Eskola keskustelivat syyskuun alussa Ilta-Sanomien haastattelussa vanhenemisesta. Mäkisen mielestä vanhenemista ei voi suorittaa hyvin tai huonosti.
”Vanheneminen on jotakin sellaista, jonka ihminen vastaanottaa. Voi olla, että siihen sisältyy vaikeita asioita. Se ei tarkoita, että se olisi jotenkin vähempiarvoista elämää”, Mäkinen sanoi.
Eskolan mielestä kaikkien vanhusten ei tarvitse olla hyödyllisiä ja aktiivisia ja kävellä sauvat viuhuen ympäri rantoja. ”On aivan yhtä oikeutettua vetäytyä omiin oloihinsa. Ihmisen arvokkuuden ei pitäisi liittyä hänen suorituksiinsa”, Eskola sanoo.
Oikeassa ovat. Ikääntyminen ja vanheneminen ovat yksilöllisiä matkoja, vaikka samanlaisiin elämäntilanteisiin liittyy samanlaisia vaivoja, onnistumisia ja tunteitakin.
Suomalaisten eläkeiästä on puhuttu viimevuosina runsaasti. Se on ollut politiikan, baari- ja kahvipöytäpuheiden aihe. Milloin joudun eläkkeelle? Milloin pääsen eläkkeelle? Vai pääsenkö koskaan?
Vuonna 2016 suomalaisten keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä oli työeläkejärjestelmässä 61,1 vuotta. Jos on ehtinyt täyttää 50 vuotta, eläkkeelle siirtymisen odoteikä oli hitusen korkeampi eli 62,8.
Viime vuonna työeläkkeelle siirtyneitä oli noin 76 000. Heistä vanhuuseläkkeelle jäi kolme neljästä, yhteensä 57 000 henkilöä, mikä on enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Yhä useampi ylsi vanhuuseläkkeen alaikärajaan eli 63-vuotiaaksi. Heitä oli lähes 40 prosenttia eläkkeelle jäävistä.
Minun alin eläkeikäni on muuttuneesta järjestelmästä johtuen 63,9. Työvuosia on siis vielä jäljellä, jos Herra suo ja työnantaja sietää. Minua nuorempien alin eläkeikä nousee kolmella kuukaudella vuodessa. Ei siis ihme että kuulen lähiympäristössäni ajoittaista huokailua ja hammastenkiristystä.
Muutoksiin voi ja kannattaa valmistautua. En kuitenkaan ole menossa millekään seniori-iän valmennuskurssille, vaikka sellaisiakin järjestetään. Tai ehkä pitäisi.
Ihminen vanhenee ja ikääntyy – käytetään prosessista mitä termiä tahansa. Lopputulos on aina sama.
Väitetään, että vanhemmiten ihminen tulee uskonnollisemmaksi. Että elämänkoulun opit ovat menneet perille. Kaikkea ei voi suunnitella, kaikkea ei voi hallita. Elämä tarjoaa yllätyksiä, eivätkä kaikki niistä ole miellyttäviä. Kurjuutta, sairautta ja vastoinkäymisiäkin on jokaiselle varattuna. Toisille ehkä liiankin kanssa.
Voi, olla että ikä tuo perspektiiviä ja myös niin sanotut iäisyysnäköalat alkavat kiinnostaa. Ajatus yksilösielun kuolemattomuudesta kiehtoo, taivaan puutarhat vetävät puoleensa ja Jumalan säteilyn lämmössä on hyvä kellahtaa ikiuneen.
Eläkeläisenä on helpompi mennä sunnuntaiaamuna kirkkoon kuin ruuhkavuosia elävän tai työelämän pyörteissä rimpuilevan. Tietysti edellyttäen, että on olemassa kirkossa käymisen malli ja tarve. Vaikea uskoa, että jos ei ikinä ole tottunut kuluttamaan kirkonpenkkiä, siihen ryhtyy myöskään eläköityessään.
Ikä vaikuttaa uskoon syventävästi ja avartavasti. Toki poikkeuksiakin on. Joku voi ryhtyä vanhemmiten jumaliseksi ja alkaa syytämään suustaan jyrkkiä näkemyksiä nykyajan monimuotoisesta syntisyydestä. Voihan sitä niinkin yrittää vastustaa lähestyvää kuolemaa.
Ihminen vanhenee ja ikääntyy – käytetään prosessista mitä termiä tahansa. Lopputulos on aina sama.
Kaikki vanhukset ovat eläkeläisiä, mutta kaikki eläkeläiset eivät ole vanhuksia. Ikänsä vuoksi työelämän ulkopuolella olevat muodostavat epäyhtenäisen ryhmän, joka kuitenkin kiinnostaa kaupallisia toimijoita. Toiselle voi myydä golfloman, toiselle rollaattorin.
Myös poliitikkoja ikääntyneiden joukko kiinnostaa, sillä he tarvitsevat kalliita sote-palveluita. Jos eivät tänään, niin huomenna kuitenkin. Valtio tekee erityistä vanhuspolitiikkaa eli päätöksiä, joiden tavoitteena on vanhusten elinoloihin vaikuttaminen. Mieluiten tietysti niin, että lopputulos on fiksu ja taloudellinen.
Vanhoihin ihmisiin kohdistuvien päätösten taustalla vaikuttavat luonnollisesti yhteiskunnan arvot. Ne rakentuvat muun muassa niistä mielikuvista, joita vanhuksista ja vanhuudesta kulloinkin vallitsee. Mediakin heijastelee näitä mielikuvia, stereotypioita, ja osaltaan ylläpitää ja vahvistaa niitä.
Nuoruutta ihannoiva kulutuskeskeinen maailma ei Suomessa mieluusti katsele köpötteleviä vanhuksia, ei ainakaan julkisessa tilassa. Ikäsyrjintä on tuttu ilmiö työmarkkinoilta, ja se alkaa jo kauan ennen eläkeikää. Moni nainen tekee jo 50 vuoden iässä katkeran havainnon: olen muuttumassa näkymättömäksi.
Nuoruutta ihannoiva kulutuskeskeinen maailma ei Suomessa mieluusti katsele köpötteleviä vanhuksia, ei ainakaan julkisessa tilassa.
Tyttäreni palasi aikanaan vaihto-oppilasreissultaan. Mukana seurasi chileläinen mies, jonka kanssa hän avioitui pari vuotta sitten. Viime sunnuntaina minusta tuli vaari.
Valparaísossa kävimme Nobel-runoilija Pablo Nerudan kotimuseossa. Ostin sieltä t-paidan, jossa oli Nerudan sanat ja hänen elämäkertansa nimi: Confieso que he vivido. Tunnustan eläneeni.
Toivottavasti voin joskus sanoa samoin.
Kirjoittaja on Kotimaan julkaisupäällikkö.
Kuvitus: Päivi Karjalainen