Toukokuun 13. päivä 2024 jää kirkon historiaan siinä mielessä, että tuolloin kirkolliskokous siirtyi kaksipuoluejärjestelmään. Uuden kauden alussa synodi järjestäytyy valitsemalla puheenjohtajat ja valiokunnat. Arkkipiispa pyysi tavan mukaan edustajia käymään keskusteluja hiippakunnittain.

Tämän jälkeen yksi edustaja ilmoitti, missä liberaalien ryhmä kokoontuu. Sen jälkeen toinen edustaja kertoi, missä konservatiivit kokoontuvat.

Osa edustajista ärsyyntyi. Esimerkiksi Helena Hulmi kertoi Kotimaan haastattelussa, ettei hän ole pyytänyt päästä tällaiseen ulkopuolelta ohjattuun mustavalkovalintaan.

Itse arvelen, etteivät kokemukset kaksipuoluejärjestelmästä pelkästään rohkaise, kun katsoo vaikkapa Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa.

KIRKOLLISKOKOUKSESSA VAIKUTTAA vahvistuneen toinenkin ilmiö. Yhä useammin kuulee sanottavan, että kirkon elämän perusyksikkö on seurakunta. Tällä perustellaan paikallisseurakunnan autonomian ja rahoituksen vahvistamista. ”Kaikki paukut seurakuntaan!” Eli keskushallinto alas.

”Kaikki paukut seurakuntaan” -huuto kuulostaa vastaansanomattomalta. Kukapa sitä rohkenisi kritisoida. Periaate on aidosti tärkeä. Seurakunnassa toimitetaan messut ja kohdataan ihmiset arjen keskellä.

Kirkkokäsitystä, jossa seurakuntaa pidetään autonomisena, isommasta kokonaisuudesta riippumattomana, kutsutaan kongregationalismiksi. Se on kellotapulin teologiaa: oman seurakunnan kellotapuli näkyy, mutta hiippakunta ja kokonaiskirkko katoavat merkityksettöminä horisonttiin.

TÄLLAINEN SEURAKUNTASUVERENISMI, jossa seurakunta on täysin itsenäinen ja vanhimmisto päättää kaikesta, korostuu helluntailaisuudessa ja vapaissa suunnissa. Meillä se voi herättää vastakaikua niin liberaaliprotestanteissa kuin herätysliikeuskovissa.

Mutta siitä ei päästä, että teologisesti se on vierasta tulta luterilaisella alttarilla. Piispa Matti Repo kirjoittaa: ”Tutkimuksessa vallitsee yksimielisyys siitä, että kirkon perusmuoto ensimmäisellä vuosisadalla oli piispan toimittaman ehtoollisen ympärille kokoontuva seurakunta.”

Evankeliumin levitessä piispa vihki presbyteerejä hoitamaan messuja paikallisseurakunnissa. ”Tästä näkökulmasta kirkon perusyksikkö on hiippakunta,” Repo jatkaa.

Kongregationalismi löi läpi jo Kirkon tulevaisuuskomitean ehdotuksissa vuonna 2016. Sen nimissä kirkon keskusrahastomaksua alennettiin 6,5 prosenttiin, minkä seurauksena Kirkkohallitukselle lankesi 6 miljoonan säästövelvoite. Laihdutuskuuri on historian rajuin.

Ekumeniikan professori Risto Saarinen huomautti, että tendenssi supistaa kirkon keskushallintoa on lännessä nyt aika yleinen. Mutta siellä, missä näin on toimittu, se ei ole lisännyt seurakuntien elinvoimaa, vaan tehnyt niistä toisistaan irrallisia.

Surkastuneen keskushallinnon seurauksena kirkkojen kyky vastata suuriin haasteisiin, kuten köyhyys, ekumenia ja lähetys, on heikentynyt.

Ehkä tulee aika, jolloin näemme selkeämmin, että kirkon keskushallinnossa voi olla jotain hyvääkin.

Lue samalta kirjoittajalta:

Kolumni: Pitäisikö piispojen olla sittenkin perheettömiä?

Näkökulma: Tekikö reformaatio virheen jättäessään toisen käskyn sulkumerkkeihin?