Kirkkopäivillä Seinäjoella tulin pariin otteeseen erityisen kosketetuksi: kun laulaja-lauluntekijä Juha Tapio kertoi uskostaan ja epäuskostaan, ja kun ex-kirkkoherra Heikki Nenonen puhui ihmisen taipumuksesta suojella maailmankuvaansa hinnalla millä hyvänsä.

Juha Tapion hengelliseen matkaan samaistuin vahvasti. Tunnistettavaa oli niin omaehtoinen kiinnostus näihin kysymyksiin ilman kotona tapahtunutta ”uskoon kasvattamista” kuin myös nuoruuden kirkasotsainen, pohdiskeleva mutta intohimoinen suhde uskonasioihin. Ujoudenkin tunnistin, samoin lämpimän yhteyden seurakuntanuorten porukoissa.

Erityisen tutulta kuulosti Juha Tapion uskon kriisiytyminen nuorena aikuisena. Hän tuskastui oikeaoppisuuteen ja rakennelmiin, joita ihmiset uskon ympärille rakensivat. Tuskastumista seurasi syvä kokemus kaiken uskomisen mielettömyydestä ristiriitaisten ihmisvaatimusten vaikutuspiirissä.

Ja silti: usko ja kysymykset Jumalasta, maailmankaikkeuden alkuperästä ja kaiken merkityksestä eivät jätä rauhaan. Juha huomasi puhuvansa Jumalalle silloinkin, kun parahti, ettei usko häneen. Jumalaan turvautuvaa epäuskoa olen kokenut usein myös itse. Hengellinen tie on kesken, eikä se juurikaan poikkea elämäntiestä.

Heikki Nenonen pohti, kuinka ihminen on usein valmis hyväksymään järkyttäviäkin raakuuksia säilyttääkseen oman maailmankuvansa ehjänä.

Jos Raamatun sana oikeuttaa väkivallan tai muuta pahuutta, Raamattu on väärässä

KIIHKEIMMÄT ISRAELIN ystävät väittävät luotettaviakin tietolähteitä epäluotettaviksi, kun ne kertovat Gazassa tapahtuvista kauheuksista. Lestadiolaisissa hoitokokouksissa jopa oman perheen jäsenet jätettiin yksin ja vaille tukea, kun haluttiin säilyttää käsitys omasta ainoasta oikeasta uskosta ja oman seurakunnan erehtymättömyydestä. Avioliittokeskustelussakaan fokus ei ole Nenosen mukaan ihmisissä, joita asia oikeasti koskee, vaan siinä, että konservatiivit saavat säilyttää huolella rakennetun maailmankuvansa.

Monet elämänkokemukseni ovat alleviivanneet, että ehdottomia totuuksia ei ole, ja että asiat ovat aina monimutkaisempia kuin osaisi ajatella. Jo parikymppisenä jouduin ensimmäisen kerran tarkistamaan maailmankuvaani rajusti.

Muistan lähes tajunnanräjäyttävänä keskustelun silloisen nuorisopappimme kanssa. Hän sanoi jotenkin niin, että jos Raamatun sana oikeuttaa väkivallan tai muuta pahuutta, Raamattu on väärässä.

Meidän seurakuntanuorten keskuudessa vallitsi 1980–90-lukujen taitteessa raamattukäsitys, jossa pyhän kirjan jokainen sana oli erehtymätön. Papin sanat uhkasivat ja ravistelivat tätä käsitystä – ja onneksi pystyin ottamaan viestin vähin erin vastaan. Myöhemmin raikkaita ikkunoita avautui lisää, kun luin vapautuksen teologioista ja tutustuin nykykörttiläisyyteen.

Jäin miettimään, missä asioissa en nyt näe totuutta, kun pidän kiinni maailmankuvastani.