Kirkolliskokouksessa vuolasta keskustelua herättänyt tulevaisuusselonteko Siunauksen signaalit esitteli hengellisyyden monia muotoja ja arvoja tämän päivän Suomessa. Keskeinen havainto oli luonnon merkityksen vahvistuminen hengellisyyden lähteenä.

Selonteon tulosten mukaan luonto koetaan ”voimaa, harmoniaa ja mielenrauhaa lahjoittavaksi elämän ylläpitäjäksi”. Luonnosta etsitään hengellisiä kokemuksia ja metsästä haetaan hiljaisuutta. Luonto kertoo Luojastaan.

Ilmiö on ikivanha. Jumalan näkymistä luonnossa on ihmetelty psalminkirjoittajien ajoista asti. Eri kirkkokuntien teologisiin perinteisiin mahtuu opetusta luonnon pyhyydestä ja ihmisen suhteesta luomakuntaan kirjakaupalla. Ekoteologiaa on suomeksikin julkaistu kiitettävä määrä.

Kaupunkilaispoikaa hämmästyttää pikainen paluu topeliaanisen maailmankuvan luontokäsitykseen. Siitähän on vasta hädin tuskin luovuttu! Kansalliseen heräämiseen kuului alusta asti suomalaisen luonnon kuvaaminen hengellisyyden lähteenä.

Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa on mielenkiintoista huomata, että kansallisromanttiset kristityt ja suomalaisuuden rakentajat kuvasivat luontohengellisyyttään hyvin samaan tapaan kuin 2000-luvun kaupunkilaiset. Kuulujen kypäräpappien Elias Simojoen ja Väinö Havaksen kuvaukset suomalaisesta metsästä pyhän kohtaamispaikkana voisivat sisältönsä puolesta olla yhtä hyvin punavuorelaisen mainosnikkarin kynästä. Kun Havas kertoo painuvansa ”Luonnon alati hellille parmaille”, joka ”sanattomalla kuiskeella” tyydyttää epätoivoisen mielen, sukelletaan hengellisen luontokokemuksen syvään päätyyn.

Pyhää tulvivan luonnon ja synnillisen kaupungin vastakkainasettelu hönkii 1930-lukulaista maailmankuvaa. Se viestittää, että Jumala on metsän huminassa jotenkin todempi kuin aamuruuhkassa. Myös luontohengellisyyden ja kulttuurihengellisyyden suhde herättää kysymyksiä. Ovatko kokemukset pyhästä esimerkiksi konsertissa tai taidenäyttelyssä kadonneet?

Luontohengellisyyden eskapistiset ulottuvuudet tuntuvat ilmeisiltä. Kun asfaltoitu alue laajenee ja arkielo kaupungissa on hektistä, katoaa luomakunta Luojansa kera kadotettuun paratiisiin. Hengellinen kokemus odottaa vasta rannattomilla soilla kuin museoitu elämysmatka. Toukomettisten liverryksen ja rauhaisan hiljaisuuden keskellä Pyhä kuiskii, sillä mikäpä mykistäisi parmaat.

Jumalan kokeminen luonnossa on kaunis kokemus, jota en suinkaan vähättele. Tiedän, että havujen havinaan hakeutuminen käy retriitistä.

Vastakkainasettelusta olisi kuitenkin päästävä eteenpäin. Luonto ei omista Luojaa sen enempää kuin kaupunkikaan. Jumala on yhtä lailla pitkospuilla kuin elokuvateattereiden ja biljardisalien hämärässä. Mitä olisi tehtävä, että jumalakokemusten kirjo ulottuisi laajemmin myös kaupunkiin?