Ajan hengen puhuri kaatoi jälleen yhden virstanpylvään, kun saimme lukea Helsingin Sanomista, että toimittaja ei useista yrityksistä huolimatta saanut ketään eläinlääkäriä suostumaan haastatteluun – syynä pelko. Toimittaja olisi halunnut selvittää ohjeet koirien selviytymiseen pakkasissa, mutta haastateltavat järjestäen kieltäytyivät. Yksi kertoi nimettömänä aiheen herättävän niin paljon tunteita, ettei hän halunnut osallistua keskusteluun mediassa ja asettaa itseään ”maalitettavaksi”.

Maahanmuutto- tai ympäristökysymyksissä monet asiantuntijat ovat jo pitkään jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle saadakseen tehdä työnsä rauhassa, mutta nyt pelon ilmapiiri liittyy jo koirien talvivarusteisiin.

Mitä tapahtuu, kun asiasta eniten tietävät jättäytyvät keskustelun ulkopuolelle?

Mitä meille ylipäätään on tapahtunut?

Mitä meille ylipäätään on tapahtunut?

ELÄMME TODELLA polarisaation ja vastakkainasettelun aikaa, eikä ilmiö ole uusi. Polarisaatio liikkuu maailmassa kuin tuuli, välillä tyyntyen ja välillä puhaltaen myrskyn lailla. Se on ollut suuressa roolissa ihmisyhteisöjen kriiseissä muinaisista roomalaisista saakka, kun Rooma siirtyi tasavallasta keisarikunnaksi. Sillä oli roolinsa esimerkiksi 1930-luvun ääriliikkeiden synnyssä, Yhdysvaltain sisällissodassa – ja konflikteissa ympäri maailmaa. Sen juuret ovat eriarvoisuudessa ja minäkeskeisyydessä, ja sitä ruokkii identiteettipolitiikka, populismi sekä yhteisten ongelmien, uhkien ja turhautuneisuuden kanavoituminen ympärillä eläviin ihmisiin.

Äärisäät kuitenkin yleistyvät, ja myös polarisaatio puhaltaa aiempaa kovemmin. Nyt ilmiötä vahvistaa globaali sosiaalinen media. Kohtaamattomuus tosielämässä ja algoritmien ohjailemat kohtaamiset somessa voimistavat erityisesti kielteisiä tunteita, raivoa ja aggressioita. Tuloksena on toisaalta tunne uhatuksi tulemisesta, toisaalta uho. Tutkijat tuntevat ilmiön, mutta eivät suojakeinoja.

Meihin kristittyihin katsotaan kuitenkin toiveikkaasti, onhan meille annettu tehtävä ykseydestä, rauhasta ja rakkaudesta – usein pettyen.

Voisimmeko me kirkoissa ja kirkkoina toimia yhdessä eroista huolimatta, olla kiistelemättä? Tulkita toistemme puheita ja tekoja hyväntahtoisesti. Oma opettajamme näytti esimerkkiä, toimi jakautumista vastaan ja ulotti lähimmäisenrakkauden yhteiskunnan ääripäihin, muiden halveksimiin ihmisiin. Voisimmeko luottaa siihen, että Jumala kyllä erottelee tarvittaessa viljan rikkaviljasta – meidän tehtävämme on vain rakastaa?

Kun eläinlääkärit eivät uskalla puhua, uskaltaisimmeko me kristityt?

Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri.

Lue myös:

Kolumni: Kärsimys ei ole ongelma, vaan uskon vahvistaja