Näin mediassa pysäyttävän otsikon. Eräs julkisuuden henkilö nimitti Jumalaa p-läveksi ja kertoi äitinsä syöpäkuoleman kääntäneen hänet ateistiksi.

Tapaus kosketti, sillä itsekin menetin äitini syövälle ja olin suutuksissani Jumalalle. Minulla oli ehkä vielä enemmän syytä olla vihainen, sillä äitini ei saanut elää diagnoosin jälkeen 20 vuotta vaan kaksi, ja olin vain 15-vuotias kun hän kuoli. Olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut pitää äitini lähes nelikymppiseksi, kuten tämä julkisuuden hahmo.

Huonosta ennusteesta huolimatta minusta ei tullut ateistia: kapinavaiheen jälkeen päädyin olemaan kiitollinen kaikesta mitä elämässäni oli – ja uskoni vain vahvistui.

Kärsimys ja epäoikeudenmukainen kuolema on usein mainittu syy sille, että ihminen ei usko Jumalaan. Kärsimyksen ongelma on suuri teologinen mysteeri. Lienen yksinkertainen, mutta minulle on lapsesta saakka ollut selvää, että maailmassa vallitsee kärsimys ja kuolema, mikä ei ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että meillä on rakastava, hyvä Jumala. Äiti oli matkalla taivaaseen ja kertoi sen myös meille lapsille. Miten lohdutonta muu olisikaan ollut.

Sirpaloituneessa kristikunnassa on laajalti jaettu ajatus siitä, että kärsimys kuuluu elämään, se on synnin seurausta ja että elämme rikkinäisessä maailmassa. Jeesus ei missään kohtaa luvannut, että ihmisten – edes hänen uskollisimpien seuraajiensa – elämä olisi helppoa. Hän ainoastaan lupasi, että hän on kaikessa, kärsimyksessäkin, meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

VIERAILLESSANI PELASTUSARMEIJASSA eräs upseeri kertoi, että hänet sai kiinnostumaan uskon asioista erityisesti se, että uskovat ihmiset, joilla oli kaikenlaisia ongelmia, olivat silti ihmeellisen onnellisia. Ortodoksinen kirkko korostaa kärsimyksen merkitystä hengellisessä kasvussa: se voi puhdistaa sielun ja auttaa meitä ymmärtämään Jumalan rakkautta syvemmin. Katolisen kirkon mukaan kärsimyksemme saa merkityksen, kun Kristuksen ruumiina maan päällä yhdistämme sen Jeesuksen kärsimykseen, jolloin siitä tulee puhdistumisen, rakkauden ja lunastuksen tie.

Vanhojen kirkkojen laajaa pyhimysten joukkoa yhdistää erityisesti yksi asia: kärsimys. Pyhäksi on tultu valtavan, lähes epäinhimillisen kärsimyksen ja usein julman kuoleman kautta. Kärsimyksen kestäminen ja sen keskelläkin Jumalan kiittäminen herättää ulkopuolisissa valtavaa kunnioitusta – ja saa uskomaan.

Jos unohdamme tämän, väitämme kärsimystä vain mielivaltaisuudeksi, jota ei voi ymmärtää, tai jopa osoitukseksi Jumalan olemattomuudesta, ja menetämme paljon.

Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri.