Tunnettu runoilija ja evankelista Hilja Aaltonen (1907–2013) totesi painokkaasti haastattelussa 104-vuotiaana:

”Ei sillä lailla, että minun kirkkoani ja minun lahkoani, sitä palvotaan, että se on kaikkein parasta, ja toiset on sitten mitä sattuu. Ei se ole Pyhän Hengen työ! Taivaassa on kaikkia meitä, jotka ovat veren kautta uskoon tulleet. Tämä on ainoa pykälä, ei mitään muuta.”

Hilja Aaltonen oli kastettu ja käynyt rippikoulun luterilaisen kansankirkon piirissä, mutta hän siirtyi nuoruudessaan Vapaakirkkoon ja teki pitkän työsaran evankelistana. Mutta hänen työtään ja opetuksiaan seurattiin ja kunnioitettiin yli opillisten rajojen. Hän ei pyrkinyt houkuttelemaan ihmisiä pois omista kirkoistaan, vaan opetti, että Jeesuksen seuraajia löytyy eri laumoista.

Ekumenian perustana on Jeesuksen rukous: ”– – että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. (Joh. 17:21)

Kotiseudullani Kemijärvellä ekumenian merkitys konkretisoitui monelle 1900-luvun alussa, kun lestadiolaisen uusheräyksen parissa kerättiin varoja ”pakanalähetyksen” hyväksi. Ei ollut mieltä vastustaa jotakin lähetystyöntekijää tai hänen järjestöään vain siksi, että jostakin teologian pilkunpaikasta oli erimielisyyttä, kun tarkoitus oli täyttää Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä.

Kristillisten kirkkokuntien yhteistyölle on edelleen tarvetta. Myös siinä mielessä, että kuihtuva kansankirkkomme voisi katsoa, millaiset kirkot maailmalla kasvavat. Mitä he tekevät meitä paremmin?

Oppi monista eri kirkoista ja seurakunnista hyväksytään, jos se näyttäytyy relativismin ja ”jokainen uskokoon, miten haluaa” -opin tuotteena.

VIIME AIKOINA olen havainnut toki myös sellaista ekumeniaa, jossa katse on ennen kaikkea tämän ajan ongelmissa, sinällään oikeissakin kysymyksissä, mutta ei kuitenkaan siinä teologisessa ytimessä, mikä on kaiken perustana. Sekä myös käsitteiden sekaantumista niin, että ekumeniaksi mielletään helposti myös niin sanottu uskontodialogi, jolle sillekin on paikkansa, mutta jossa ei ole kuitenkaan kyse kristittyjen uskonyhteydestä.

Tämän maailmanajan henki hyväksyy ekumenian silloin, kun se puetaan yleisuskonnollisuuden kaapuun. Oppi monista eri kirkoista ja seurakunnista hyväksytään, jos se näyttäytyy relativismin ja ”jokainen uskokoon, miten haluaa” -opin tuotteena.

Mutta jos sanoo, että lopulta ei ole muuta seurakuntaa kuin se, jonka Jumalan Pojan veri on puhdistanut kaikesta synnistä, ei tämä maailma otakaan sanomaa enää yhtä riemumielin vastaan.

Siinä on kuitenkin maailman toivo, ja siitä meidän vajavaisten kristittyjen, jotka riitojen ja erehdysten kirkkohistoria on repinyt eri suuntiin ja seurakuntiin, on edelleen kiinni pidettävä.

Kirjoittaja on lappilainen lakimies ja kirkolliskokoushedustaja.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä