Omiin harrastuksiini liittyen olen lukenut paljon Kotimaan vuosikymmenien takaisia vuosikertoja ja muuta vastaavaa pölyn ja seittien alta etsittävää.

Havainnot ovat vahvistaneet täysin subjektiivista mutu-käsitystä, joka taas perustuu nykykirkon kriittiseen havainnointiin: koska joku viimeksi sanoi kirkossa jotakin painavaa ja oikeasti mielenkiintoista?

Joku toki. Mutta harvinaista sellainen nykyisin on.

OLI AIKA, JOLLOIN vaikkapa piispojen nimien tunteminen kuului Suomessa hyvään yleissivistykseen. Oli myös muita valtakunnallisesti tunnettuja kirkonhenkilöitä, pappeja ja maallikkoja, joilla oli sanottavaa. Ja sillä, mitä kirkon tai teologian kellokkaat julkisuudessa sanoivat, oli jopa uutisarvoa. Vaikka viestinä ei olisi ollutkaan kirkon oppien tai käytäntöjen turhentaminen tai kritiikki.

Katekismuksen kasvattama kansa tunsi kirkkonsa.

Julkisuuspeleissä muuttuneet ovat tietysti myös kuulijakunta ja media. Jos kirkon ääni tänään hukkuu, ei se kokonaan kirkosta johdu – se ei vaan herätä kiinnostusta. Ja jäyhä iankaikkisuus-instituutio ei oikein taivu palloa somessa kuljettavaksi hyökkääjäksikään.

Mutta somen golfpalloksi se joutuu helposti.

Mielenkiintoiset ja samalla vakavasti otettavat julkimot ovat kirkossa nykyisin yhtä harvinaisia kuin hömötiaiset lintulaudalla. Erilaisia kirkollisia ilmaveivaajia ei tässä diskurssissa voi laskea mukaan.

HYVIÄ NIMIÄ ON, mutta eipä juuri kovia nimiä.

Kirkon tasaisenharmaan julkisuvun takana ulkoiset ja sisäiset paineet epäilemättä ahdistavat. On väsymystä ja turhautumista. Visiot lienevät vähissä.

Yksi kirkon pelikentälle luikerrellut mahti on pelko. Totuudenpuhujilla on kautta aikojen ollut usein vaikeaa ja nykyaika ei todellakaan kannusta kirkossa kertomaan, mitä tuon tai tämän asian rauhaan oikeasti kuuluu. On ajateltava, mitä sanoo, ettei sano, mitä ajattelee. Varovaisuus ja maineenhallinta ovat kaikki kaikessa.

Herätysliikkeiksi kutsutuissa perinneyhdistyksissä on niissäkin aika hiljaista. Ajoittainen haukku ei kauas kanna.

KIRKKO ON KADOTTANUT KARISMANSA, eikä se ole hyvä. Jos se riitojensa särkemänä julkisuudessa vain mumisee poliittisesti korrektia, hajutonta, mautonta ja väritöntä jargonia, ennustan, että pian kivet alkavat huutaa.

Kuitenkin salamavalojen välkkeen tuolla puolen seurakunnat tekevät jatkuvasti arvokasta, merkityksellistä ja välttämätöntä perustyötään suomalaisten elämän ja autuuden vuoksi. Ehkäpä niissä on koittava uudenlainen katakombien aika, josta Suuri Uutinen taas aikojen pauhussa kerran nousee kaikkien tietoisuuteen.