Neljän vuoden välein pidettävä suomalais-ugrilainen pappeinkokous päättyi perjantaina Venäjän Karjalan Petroskoissa.
Kokous pidettiin nyt ensimmäistä kertaa Venäjällä ja sen isäntäkirkkona toimi ensimmäistä kertaa Inkerin kirkko. Suomen kirkko tuki kokousta taloudellisesti merkittävästi.
Inkerin, Suomen, Viron ja Unkarin luterilaiset kirkot sekä Romanian unkarinkielisen luterilaisen kirkon yhteen koonnut kokous oli onnistunut. Inkerin kirkko osoitti leijonankyntensä organisoimisessa.
Inkerin kirkko osoitti muutakin. Eräissä sen puheenvuoroissa kuului selvästi, että Muumi-kertomusten suuttuvan tytön tavoin se haluaa tulla näkyväksi suomensukuisten kirkkojen perheessä: Inkerin kirkon virkakäsitys sekä homoseksuaalisuuden torjuminen tuotiin voimakkaasti esille.
Teologisen linjan terävöittäminen kokouksessa oli ehkä eniten inkeriläistä sisäpolitiikkaa ja kotiyleisölle tarkoitettua. Kirkossa on tapahtunut sukupolvenvaihdos. Suomenkieli kuihtuu ja papeiksi nousee kieleltään ja kulttuuritaustaltaan venäläisiä nuoria teologeja, joiden suhde vanhaan inkeriläisyyteen voi olla ohut tai puuttua kokonaan.
Kuultu teologinen asemiin ajo oli silti myös vieraille suunnattu esitys, jonka askelmerkit koettiin ilmeistä ja ruumiinkielestä päätellen ekumeenisesti vaikeiksi. Samalla se oli myös eräänlaista tasapainoilua ekumenian, länsimaisten odotuksien, venäläisen yhteiskunnallisen ilmapiirin ja luterilaisen tunnustuksen ristivedossa.
Kahvipöytäkeskusteluissa Inkerin kehityksestä oltiin vähän huolestuneitakin. Kestääkö luterilaisten kirkkojen ykseys? Minkälaista on oleva muotoutuva uusi venäläinen monikansallinen luterilaisuus?
Toisaalta voisi kriittisesti vähän ihmetellä sitäkin, mitä omituista vaikkapa Inkerin kirkon avioliittonäkemyksessä oikeastaan on? Kunnes toisin todistetaan, kaikkien Petroskoin kokoukseen osallistuneiden kirkkojen opetus on, että avioliitto on vain miehen ja naisen liitto.
Varmaa on, että Suomesta, Virosta ja Unkaristakin olisi nyt sitkeästi jaksettava pitää keskusteluyhteydet Inkeriin avoimina, vierailla Inkerin kirkon seurakunnissa ja kutsua sieltä väkeä kyläilemään. Venäjääkin voidaan opetella.
Saattaa olla, että sisarkirkot tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa toisiaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Kuva: Jussi Rytkönen
Lue myös:
Naispappi Petroskoissa: ”Minussa nousi uhma”