Kolumni: Ilmastonmuutos uhkaa luomakuntaa ja sivilisaatiota – ja kristikunta reagoi kahdella tavalla

Ilmastonmuutoksen apokalyptisten uhkien edessä olen alkanut muistella nuoruuttani 1980-luvun helluntailiikkeessä. Se tekee kipeää. Jollain lailla myös hävettää. Siksi sitä pitää pohtia.

Sitä aikaa helluntailiikkeessä leimasi voimakas Jeesuksen paluun odotus. Vieläkin värisyttää nuorille näytetty elokuva, jossa partakone surisee yksin pesualtaassa – hyvät uskovaiset on temmattu taivaaseen ja syntiset jääneet maan päälle ahdistukseen ja vaivaan. Kaiken aikaa piti katua ja tehdä parannusta, että olisi valmis ja hyvien joukossa.

Tästä seurasi se, ettei yhteiskunnallisiin asioihin, politiikkaan tai lähimmäiseenkään kiinnittänyt niin huomiota. Luonnonkin vaaliminen oli turhaa. Olennaista oli tuonpuoleisuus, minun oma syntisyyteni ja kuinka sen nitistän Jeesuksen nimessä.

Jeesuksen paluu ei kuitenkaan tapahtunut 80-luvulla, ja sittemmin näin toimittajana oli tehtävä iso ja nololta tuntuva työ, että pääsi kärryille maailman muista tärkeistä asioista, kuten politiikasta. Samalla tuli ajateltua teologiakin uusiksi.

***

Nyt kun ilmastonmuutos uhkaa luomakuntaa ja pyyhkäisee sivilisaationkin mennessään muutamassa kymmenessä vuodessa, huomaan kristikunnassa ainakin kahdenlaisia reaktioita. Osa sulkee ahdistuneena asian tietoisuudestaan ja käpertyy omaan elämäänsä. Osa alkaa opetella itselleen epämieluisia valintoja yhteisen hyvän vuoksi.

Tässä piilee kirkoille kiintoisa tulevaisuuden kuva. Pitkän aikaa kristinusko on kulkenut individualistisen ajattelun tietä. On minun uskoni, minun pelastukseni, minun elämykseni, minun oppini, minun tulkintani – ja jos minua ei jokin miellytä, eroan kirkosta ja liityn toiseen tai perustan oman. Nyt tien pää häämöttää.

On aika tarttua lähimmäisiä kädestä ja opetella yhteisiä nuotio
lauluja sivilisaation hiipuvilla hiilloksilla – tai jos oikein kunnolla puhalletaan yhteen hiileen, saatetaan vielä saada ihmiskunnalle jatkoaikaa.

***

Kirkoille yhteisöllisyyden löytäminen tekee hyvää. Ainainen riitely vähenee, kun yhteinen haaste pakottaa katsomaan samaan suuntaan. Lähimmäisenrakkaus kukoistaa, kun jokainen ajattelee toistensa hyvää enemmän kuin itseään. Näpertely oman syntisyyden kanssa hellittää, kun tehdään yhdessä globaalia parannusta ja kysytään: what would Jesus do?

Samalla korostuu ilo ja kiitollisuus luomakunnasta ja toki Luojan ylistäminen kaikesta saadusta ja vielä olemassa olevasta hyvästä. Se lienee ollut luomakunnan alkuperäinen tarkoitus.

Kuva: Olli Seppälä

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliJuhani Rekolan teologia kiinnostaa yhä – luvassa kirja pääosin Kotimaassa ilmestyneistä teksteistä
Seuraava artikkeliPaikalla 2500 – Ruotsinkielinen herätysliikeväki kokoontui Kokkolassa

Ei näytettäviä viestejä