Uuden kirkkoherraraadin mukaan uskoa ja kastetta ei tule asettaa vastakkain. Jumala voi synnyttää ihmisessä uskon hitaasti tai äkillisesti. Olennaista on, että uskoon ei liity pakottamista.
Aihe nousi keskusteluun, kun toimittaja Sonja Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomiin laajan artikkelin, jossa hän pohti omia kokemuksiaan rippikouluisosena otsikolla Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui?
Kirkkoherraraadin mukaan uskoontulo on yksi nimi Jumala -yhteyden vahvistumiselle eikä ole olemassa vain yhtä oikeaa vahvistumisen tapaa. Seurakuntiin pitää mahtua erilaisia uskontulkintoja, mutta rippikoulutyössä tarvitaan myös yhteisiä pelisääntöjä, joiden kirkastaminen on kirkkoherrojen vastuulla.
Usko on mysteeri ja lahja, jota seurakunta ja sen työntekijät voivat olla mahdollistamassa. Toisinaan uskoontuloihin liittyy vääränlaista vallankäyttöä ja vaatimuksia erottautua muista, mutta parhaimmillaan kyse on myönteisestä koko elämän mullistavasta asiasta. Osa kirkkoherroista kertoo vastauksissa myös omasta uskoontulostaan.
”Uskoontulossani ei ollut kyse uskon synnystä vaan siihen heräämisestä”
Jouko Ala-Prnkkilä, Kauhajoen seurakunta, Lapuan hiippakunta
Olen itse kokenut uskoontulon isosena rippileirillä. Näin jälkeenpäin ajateltuna en pidä sitä kristityn vaellukseni lähtöpisteenä, vaan yhtenä merkittävänä etappina matkalla, joka on alkanut jo kasteessa ja johon olen saanut matkaevästä niin kotoa, koulusta, seurakunnasta kuin tiedekunnastakin. Siinä ei siis ollut kysymys uskon syntymisestä vaan uskoon heräämisestä eli jo olemassa olevan uskon tiedostamisesta.
Seurakunnan opetuksessa on hyvä korostaa uskon kokonaisvaltaisuutta: se koskettaa paitsi järkeä myös sydäntä ja käsiä. Siksi ei pidä pelätä, että rippikoulun opetus vaikuttaa paitsi ajatuksiin myös tunteisiin ja toimintaan. Muutokset voidaan ymmärtää sekä uskoon tulemisena että uskon vahvistumisena. Molemmat ovat perimmiltään lahjaa Jumalalta. Jumala ei kuitenkaan ole Pakottaja vaan Vapahtaja.
Kirkkomme teologia on erilaisten herätysliikkeiden rikastuttamaa ja siksi kirkkomme työntekijöillä saa olla erilaisia näkemyksiä uskosta ja uskoon tulemisesta. Luterilaiseen teologiaan kuitenkin kuuluu, ettei kastetta ja uskoa aseteta vastakkain, vaan molempia arvostetaan pelastuksen edellytyksinä. Niitä ei siis pidä sekoittaa mutta ei myöskään erottaa.
”Kristus synnyttää uskon, hitaasti tai äkillisesti”
Risto Kormilainen, Suomussalmen seurakunta, Kuopion hiippakunta
Joku voi kasvaa lapsenuskosta aikuisen uskoon ilman erityisiä herätyksen tai uskoontulon kokemuksia. Hän kokee uskon ja yhteyden Jumalaan tärkeänä, koko elämää kannattelevana voimavarana. Joku puolestaan voi tulla uskoon esimerkiksi vaikean elämänkokemuksen seurauksena.
Jumala hoitaa seurakunnassaan sanan ja sakramenttien kautta. Seurakunta julistaa ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta, joka toimii ja elää meidän keskellämme. Hän myös synnyttää uskon ihmisessä. Toki se voi tapahtua hyvinkin äkillisesti!
Näissä asioissa on seurakunnan työntekijöillä erilaisia näkemyksiä riippuen siitä, mitä herätysliikettä he edustavat vai edustavatko mitään. Jos seurakunnassa ilmenee rippikoulutyössä kovin erilaisia näkemyksiä, olisi hyvä istahtaa kirkkoherran johdolla keskustelemaan ja sopia yhtenäisestä linjasta niin pitkälle kuin mahdollista. Rippikoulussa annettavan opetuksen tulee olla kirkon tunnustuksen ja piispainkokouksen hyväksymän opetusmateriaalin mukaista.
”Uskoontulo-sana on ihmisen näkökulma, ei niinkään Jumalan”
Marja-Liisa Malmi, Parikkalan seurakunta, Mikkelin hiippakunta
Uskoontulo on hyvin voimakkailla tunteilla sävytetty sana. Hengellisestä perinteestämme johtuen se sisältää vaatimusta, joukosta erottautumista, ratkaisun teon varmuutta. Uskoontulo on sana, jossa hengellistä vaihetta katsellaan ihmisen näkökulmasta, ei niinkään Jumalan.
Toisaalta uskoontulo on vain sana, jolla ihminen yrittää kuvata hetkeä, jolloin hän oivalsi jotain uutta Jumalan työstä, jota oli jo pitkään tapahtunut hänen elämässään. Sen vuoksi nuoret, jotka ovat kasvaneet hengellisten asioiden keskellä koko lapsuutensa, usein kokevat myös rippikoulun ja uskon vahvistumisen riparilla luontevana. Taas sellaiset nuoret, jotka tulevat esim. kristillisten järjestöjen leirille tuntematta asiaa, saattavat joukkoon kuulumisen vuoksi tai muista syistä tehdä uskonratkaisun ilman, että se kantaa leirin jälkeen arjessa.
Rippikoulu, jossa hiljennytään usein erilaisiin hartauksiin ja annetaan tilaa myös olla hiljaa ja rukoilla sanoitta, vahvistaa nuoren uskoa. Oma rukous voi jatkua leirin jälkeen. Ei kysellä, kuka uskoo tai kuka on tehnyt ratkaisun, vaan jokainen on kastettu Jumalan lapsi ja saa rukoilla. Raamattua saa jokainen lukea ja kysellä vaikeita kysymyksiä siihen liittyen. Uskominen kuuluu kaikille.
Rippikoulu ei voi olla käännyttämistä, sillä kastetut kirkon jäsenet ovat jo Jumalaan liitettyjä. Rippikoulu on uskon vahvistamista ja hieno mahdollisuus keskittyä kerrankin elämässä siihen, mitä Jumalan tunteminen voi merkitä. Tähän tarvitaan avointa ja kunnioittavaa ilmapiiriä, paljon huumoria ja iloa. Ohjaajien ja isosten kertomukset siitä, miten usko on heitä elämän vaiheissa kantanut, kuuluvat asiaan. On eri asia pitää tarjolla kuin tyrkyttää.
Esimiehenä haluan karsia ääri-ilmiöt kummaltakin laidalta pois. Siis ei käännyttämiskokouksia, mutta ei myöskään henkilökohtaisen uskon väheksymistä. Luotan enemmän Jumalan työhön ihmissydämessä puhutun ja luetun Sanan kautta kuin ihmisvoimin puserrettuun ratkaisuun.
”Tulin uskoon yli 40 vuotta sitten”
Pekka Valkeapää, Vihdin seurakunta, Espoon hiippakunta
Hengellinen taustani on viidesläisyydessä ja ymmärrän hyvin puhetta uskoon tulemisesta. Koin uskoontulon yli 40 vuotta sitten. Se merkitsi uuden hengellisen maailman avautumista ei-uskonnollisen kodin nuorelle. Uskoontuloni tapahtui ripittäytymisen yhteydessä.
Uskoontulo on sanana rasittunut, koska ajatellaan, että sitä edeltää käännyttäminen ja uskoon pakottaminen. On selvää, että ketään ei saa käännyttää. Emme voi edetä ns. Jeesus edellä, vaan rakkaus ja esimerkki edellä. Tämä on ainut hyvä tie saada Jeesukselle seuraajia ja vahvistaa niitä, jotka ovat jo tällä tiellä. Myös uskonratkaisu on teologisesti ongelmallinen asia, koska ihminen ei pysty ottamaan uskoa itselleen kuin tavaraa apteekin hyllystä. Usko lahjoitetaan evankeliumin houkuttamalle ihmiselle lahjana.
Näistä reunahuomautuksista huolimatta uskoontulo aitona hengellisenä kokemuksena, joka voi mullistaa koko elämän, on mahdollinen ja toivottava. Erityisesti sellainen kastettu kirkon jäsen, joka on vieraantunut kasteessa saamastaan armosta, tarvitsee uskoon tulemista voidakseen elää vapaana ja iloisena kristittynä.
Raamattu on täynnä uskoontulotapahtumia. Esimerkiksi Pietari ja Andreas jättivät taakseen kalastajan ammatin ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Uskoontulon koki myös Paavali Damaskoksen tiellä sekä Pietarin puheen Jerusalemissa kuulleet ja sen jälkeen kastetut ihmiset.
Pidän kuitenkin uskovaisina myös tavallisia kirkon penkin kuluttajia tai johonkin itselleni vieraampaan herätysliikkeeseen kuuluvia ihmisiä, jotka eivät puhu uskoontulosta. Ymmärrän, että he sanoittavat eri tavalla omaa hengellistä kokemustaan kuin minä. Meitä yhdistää kuitenkin kokemus siitä, että Jumala on todellinen ja vaikuttava armossaan ja rakkaudessaan.
Haluaisin kehottaa kaikkia seurakunnassa toimivia kiiruhtamaan pikemminkin katselemaan Jumalan salaisuutta messussa ja kuuntelemaan tämän salaisuuden sydänääniä pyhissä teksteissä kuin miettimään uskoontulon välttämättömyyttä. Seurakunnan työntekijöille on sallittava erilaisia painotuksia uskoontuloasiassa.
”Luottamus Jumalaan syntyy missä ja milloin Jumala haluaa”
Risto Leppänen, Liedon seurakunta, Turun arkkihiippakunta
En olisi kovin huolissaan, jos seurakunnassa joku nuori vaikuttuu Jeesuksesta niin paljon, että tunteet nousevat pintaan. Mutta siitä olisin, jos seurakunnan toiminnassa nuori asetetaan uskonratkaisun tilanteeseen.
Kirkossa lähtökohtana on ajatus siitä, että usko on lahja. Uskon syntymiseksi seurakunnalla on armonvälineet, Jumalan sana ja sakramentit. Niitä käyttämällä syntyy luottamus Jumalaan, missä ja milloin Jumala haluaa. Luottamusta Jumalaan ei puristeta ihmisestä väkisin esiin. Oman kokemukseni mukaan Jumala puhuu aikanamme vahvemmin sanojen välissä. Tuntuu, että terävää ja kaikkitietävää kirkkoa ei ikävöidä.
Siitä, että usko on Jumalan lahja, ei minusta voi olla eri näkemyksiä. Eikä oikein siitäkään, mikä on ihmisen osuus uskon syntymisessä. Mutta siitä, miten kirkon yhteistä uskoa tulkitaan, on eri näkemyksiä ja pitääkin olla.
”Pyhän Jumalan kohtaaminen on mysteeri jota voimme olla mahdollistamassa”
Helene Liljeström, Sibbo svenska församling, Porvoon hiippakunta
När vi använder uttrycket ”att komma till tro” tänker vi kanske på en plötslig händelse som förändrar vår uppfattning om livet och tillvaron på ett avgörande sätt. Men tron kan också upplevas som en långsamt växande tillit till Gud, något som växer sig starkare under en längre tid. Det finns inga regler för detta. Människan kan uppleva mötet med det heliga, med Gud, och få tron som en gåva. Men hur denna tro föds, formas och växer, kan se mycket olika ut för olika människor.
Konfirmandtiden är en fantastisk möjlighet för kyrkan att för sina unga medlemmar visa på vad tron kan ge, den tro till vilken de unga har döpts. Konfirmandtiden är också en fin möjlighet för de unga att öppet och ärligt ställa frågor om den kristna tron och pröva själva vad det kan betyda att tro på Gud och be till Gud. Mötet med helig Gud är ett mysterium som vi endast kan möjliggöra. Tron är en gåva.
Kun käytämme sanontaa ”tulla uskoon” ajattelemme ehkä lähinnä tapahtumaa joka yllättäen muuttaa elämää ja elämänkatsomusta perusteellisella tavalla. Mutta usko voi myös olla hitaasti kasvava luottamus Jumalaan. Tähän ei löydy mitään sääntöjä. Ihminen voi kokea pyhän kohtaamisen, kohtaamisen Jumalan kanssa, ja usko syntyy lahjana. Eri ihmisten kohdalla uskon synty, kasvu ja muutos voi olla hyvin erilaista.
Rippikouluaika on fantastinen mahdollisuus kirkolle näyttää nuorille jäsenilleen, mitä usko voi antaa heille. Tämä aika on myös hieno mahdollisuus nuorille vapaasti ja rehellisesti asettaa kysymyksiä kristillisestä uskosta ja itse kokeilla mitä usko voi merkitä esimerkiksi elävän hartauselämän ja rukouksen kautta. Pyhän Jumalan kohtaaminen on mysteeri jota ainoastaan voimme mahdollistaa. Usko on lahja.
”Uskoontulo ei kuulu rippikoulun opetussuunnitelmaan”
Kimmo Reinikainen, Ylöjärven kirkkoherra, Tampereen hiippakunta
Kristikunnan historia sisältää useita eri näkemyksiä Jumalan ja ihmisen suhteesta, siitä miten suhde tiivistyy tai millaisia etääntymisiä, erämaajaksoja uskonelämä sisältää. Tässä historiassa uskoontulo on vain yksi nimi Jumala -yhteyden vahvistumiselle. Tuolla sanalla on omat rasitteensa. Kirkon pitää pystyä neutraalisti näkemään ihmisten erilaiset kertomukset. Ei ole yhtä oikeaa uskon vahvistumisen tapaa.
Rippikoulu on kasteopetusta. Nuori etsii tietään sen uskon tunnustamiseen, johon hänet on lapsuudessa kastettu. Rippikoulussa nuoren usko syvenee tai hän ottaa siihen etäisyyttä. Tätä aaltoliikettä tapahtuu koko elämän ajan. Uskoontulo ei kuulu rippikoulun opetussuunnitelmaan. Nuorisotyön ammattilaisilta vaaditaan kunnioitusta nuoren ajattelua kohtaan. Tästä rippikoulun opettajien tulee jakaa sama näkemys. On tunnistettava tunteiden vyöry ja rippikoululeirin vaikuttavuus.
”Meillä ihmisillä ei aina ole silmiä nähdä Pyhän Hengen työtä”
Ulla Kosonen, Oulunkylän seurakunta, Helsingin hiippakunta
Uskoon tuleminen on yksi tapa, jolla voimme kohdata Jumalan ja jossa hän antaa meille hyviä lahjojaan. Seurakunnassa työntekijöillä on ja saa olla erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia uskoontulosta. Ne voivat olla arvokkaita ilon ja kiitoksen lähteitä. Seurakunnan elämässä tulee kuitenkin olla yhteiset pelisäännöt, tavoitteet ja toimintatavat.
Valitettavasti toisinaan uskoontulon ja Hengen lahjojen korostaminen ovat johtaneet myös sellaiseen uskonnollisen vallankäyttöön, eristäytymiseen ja ehtojen asettamiseen, millä ei pitäisi olla paikkaa seurakuntaelämässä.
Yksittäinen uskoontulon kokemus ei voi olla yleinen mittatikku uskon määrälle, riittävyydelle tai oikeellisuudelle. Usko syntyy, kasvaa ja muuntuu meissä niin monella eri tavalla ja eri tahdissa. Meillä ihmisillä ei aina ole silmiä nähdä Pyhän Hengen työtä meissä tai läheisissämme.
Rippikoulutyössä uskoon tuleminen ei saa olla työntekijöistä nouseva tavoite. Nuorilla saa toki olla kokemuksia, elämyksiä ja tunteen paloa. Rippikoulun sisältöjen, tavoitteiden ja toimintamenetelmien on oltava läpinäkyviä, keskustelevia ja nuoren kasvua ja kokemusmaailmaa kuuntelevia. Esimerkiksi leireillä yhteisöllisyys, intensiteetti ja väsymys voivat synnyttää joskus tunnetiloja, joihin työntekijöiden on suhtauduttava ammatillisesti ja uskossaan kypsästi, ettei nuoren hengellinen etsintä joudu omista tai ryhmän paineista nousevan masinoinnin kohteeksi.
Kuva: Minerva Seppälä