13-vuotias Ingá palaa kesäkylään äitinsä ja tätinsä kanssa, mutta kylä on jo jäämässä veden alle. Sähköyhtiö on padonnut järven ja vesi on alkanut nousta. Äiti Rávdná sukeltaa ja pelastaa sen mitä voi.

Kyläläiset muuttavat ylemmäs rinteeseen, rakentavat uudet kodat ja yrittävät jatkaa elämäänsä muuttuneen järven kanssa. Talvisin kyläläiset asuvat idässä, tehdaskaupungin rapistuvassa parakkikylässä.

Yhteisö kuitenkin palaa vuodesta toiseen länteen kesäkylään ja sopeutuu elämään arvaamattomaksi muuttuneen järven savisilla rannoilla. Sitten järven pintaa nostetaan jälleen, ja kylä jää taas veden alle.

Saamelaisen kirjailijan ja toimittajan Elin Anna Labban esikoisromaani Älä mene mereen kuvaa kiehtovasti suurta mullistusta yksilön näkökulmasta. Perheen kolme naista reagoivat muutoksiin kukin omalla tavallaan. Täti Ánne vetäytyy ja Rávdná kapinoi, mutta Ingá suhtautuu tulevaisuuteen uteliaasti.

Samalla kirja kuvaa kaunistelematta teollistumisen tuhovoimaa ja vaikutusta kokonaiseen ekosysteemiin.

Romaanin perheen kohtalo kytkeytyy Ruotsin 1900-luvun vesivoimahistoriaan, jota Labba kuvaa aiemmin sivuun jääneestä näkökulmasta. Vesivoimaloita rakennettiin alueille, jotka olivat saamelaisten aktiivisessa käytössä. Virallisessa kehityskertomuksessa alueet näyttäytyivät tyhjinä luonnonvaroina.

Kirjan kerronta on verkkaista ja runollista. Teksti kutsuu hidastamaan ja syventymään. Paikoin kerronta kuitenkin jää junnaamaan.

Labba antaa äänen myös järvelle, josta muodostuu tasavertainen hahmo muiden päähenkilöiden kanssa. Juuri järven oma kokemus jää kirjasta vahvimmin mieleen.

Elin Anna Labba: Älä mene mereen. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2026. 401 sivua.

Noora Wikman