On olemassa kirjoja, jotka pakenevat sellaisia ahtaita lokerointeja kuin dekkari tai nuortenkirja. Anumari Siltapuron esikoisteos Riku F on ehdottomasti sellainen. Vaikka se tietyssä mielessä onkin nuortenkirja, on se samalla rehellisyydessään ja taidokkuudessaan minkä ikäistä lukijaa tahansa puhutteleva kokonaisuus yksinäisyydestä, ikävästä, kasvamisesta ja etsimisestä.

Turenkilaisella Rikhartilla ei ole enää äitiä. Äiti otti ja lähti. Mutta Rikhartilla on omasta mielestään maailman typerin nimi. Siksi hän ei enää tahdo olla Rikhart, vaan Riku F. Ja sen lisäksi hänellä on kamera, ja lennokas mieli.

Kun vielä kouluun saapuu innostava sijainen, ja naapuriin muuttaa pastori Kerttu-tyttärensä kanssa, alkaa harmaaseen todellisuuteen ilmaantua yllättäviä värejä.

Oiva Paloheimon Levottomaan lapsuuteen äiti-ikävän kuvauksena rinnastuva teos on sekä uskottava kuvaus teinipojan maailmasta että yllättävän syvällinen katsaus moniin suuriin kysymyksiin aina Jumalasta taiteeseen. ”Minä luulen, että isä erosi kirkosta, koska ei voinut erota äidistä, äiti kun oli jo häipynyt” ja ”Ymmärrän, että hän [äiti] ei halunnut isää, mutta en ymmärrä, miksi hän jätti minut” ovat tyypillisiä lujaa iskeviä lauseita. Niitä kirja on tulvillaan.

Lue myös:
Kirja-arvio: Paha ideologia voi luikerrella myös kirkkojen valtarakenteisiin