Paavi Franciscuksen omaelämäkerta ilmestyi tammikuussa samaan aikaan 18:lla kielellä lähes sadassa maassa. Kyseessä on poikkeuksellisen kiinnostava elämäkerta, josta puuttuu kokonaan niin monia elämäkertoja vaivaava oman erinomaisuuden korostaminen suhteessa muihin ihmisiin. Alun perin kirjan piti ilmestyä vasta paavin kuoleman jälkeen. Se päätettiin kuitenkin julkaista osana katolisen kirkon riemuvuotta, jonka teemana on Toivon pyhiinvaeltajat.

Kirja kulkee pääosin kronologisesti. Mielenkiintoa lisää se, että aikajärjestystä rikotaan aina välillä siirtymällä jonkun henkilön mukana tulevaisuuteen, tai vastaavasti menneisyyteen.

Kirjan kantava teema on sodan mielettömyys. Paavi palaa siihen useammassa eri kohtaa yksilöiden ja yhteisöjen tasolla. Hän kertoo esimerkiksi tapaamisistaan Kongon demokraattisen tasavallan ja Irakin sodan uhrien kanssa. Sota on paavin mukaan aina vältettävissä, rauha saavutettavissa.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, paavi teki poikkeuksellisen vierailun omasta aloitteestaan Venäjän suurlähetystöön. Hän tarjosi Vatikaanin apua rauhanneuvotteluihin. Hän on tavannut myös Ukrainan presidentti Zelenskyin jo pariinkin kertaan.

Paavivuosien ja Vatikaanin sijaan kirja painottuu Jorge Mario Bergoglion lapsuuteen ja nuoruuteen Argentiinassa. Se kuvaa Argentiinan diktatuuriaikoja ja latinalaista Amerikkaa laajemminkin sekä toisaalta Italian pohjoisen Piemonten maakuntaan sijoittuvien juurien merkitystä paavi Franciscuksen elämässä.

Kirja on kirkollisena elämäkertana sikäli poikkeuksellinen, ettei siinä ilkeillä suoraan saati epäsuorasti. Paavi nostaa esiin omia virheitään, esimerkiksi taipumustaan hätävalehdella välttääkseen rasittaviksi kokemiaan tapaamisia. Hän puhuu huumorin merkityksestä, onpa tekstiin saatu mukaan vitsejäkin.

Kirja kuvaa eloisasti 12 vuoden takaista konklaavia. Silloiselle kardinaalille ja Buenos Airesin arkkipiispalle alkoi vasta Vatikaanissa vähitellen selvitä, että hänet saatetaan äänestää paaviksi. Buenos Airesista lähtiessään hän oli pakannut mukaansa vain pari kasukkaa, koska uskoi palaavansa pian takaisin.

Vasta valittu paavi ei suostunut muuttamaan paavin virka-asuntoon, vaan asettui Vatikaan vierastaloon. Hän tahtoi asua ihmisten keskellä. Hän ei ole suostunut käyttämään paavin punaisia kenkiä, kultaristiä, eikä valkoisia housuja, ”jäätelönmyyjän housuja”. Elämäkerran mukaan hän soittaa joka sunnuntai ainoalle elossa olevalle sisarelleen Argentiinaan.

Paavi harrastaa jalkapallon seuraamisen ja San Lorenzon jalkapallojoukkueen kannattamisen lisäksi kulttuuria. Hänelle tärkeitä ovat oopperat ja kirjallisuus, muun muassa Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi sekä elokuvat, kuten Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti.

Paavin teologian voi kirjan perusteella yksinkertaistaa siihen, että rakkaus asemoituu rakenteiden ja oppien yläpuolelle.

Asian merkittävyyteen nähden kirja kertoo niukasti lasten hyväksikäyttötapauksista kirkossa. Noin parin sivun mittaisessa, sinänsä tiukasti kantaa ottavassa jaksossa paavi viittaa lasten hyväksikäytöstä tuomittuun ja ensimmäiseen erotettuun kardinaaliin, Theodore McCarrickiin. Paavi kirjoittaa hyväksikäytettyjen lasten tuskasta, jota mikään anteeksipyyntö tai korjausyritys ei pysty poistamaan.

Paavin keuhkoista poistettiin jo 1950-luvun lopussa kolme kystaa. Hänen on ollut vaikeaa sopeutua polvivaivan aiheuttamiin kipuihin. Hän toivookin kirjassa kivutonta kuolemaa, koska kestää kipua niin huonosti.

Omaelämäkerran pääteema on toivo. Paavi Franciscus viittaa ranskalaiseen runoilija Charles Péguyn runoon, joka kertoo, ettei Jumalaa niinkään hämmästytä usko, eikä rakkaus, vaan Häntä hämmästyttää toivo.

Runoilijaa lainaten paavi puhuu toivosta, joka on kuin pieni, maailmojen halki kulkeva tyttö. Anna-Maija Raittilan suomennoksessa runo päättyy sanoihin: Hän se yksin, toisia kantaen, on kulkeva mullistettujen maailmojen poikki.

Pope Francis: Hope. The Autobiography. With Carlo Musso. Translated from the Italian by Richard Dixon. Penguin Random House 2025.