Vielä puoli vuosisataa sitten Suomen kirkon julkisuuskuvaa hallitsi arkkipiispa Martti Simojoen (1908–1999) isällinen hahmo. Simojoki oli kirkonjohtajana monipuolinen ajattelija ja keskustelija.
Simojoen eettisen ajattelun perusteista on nyt tehnyt tuoreen katsauksen UEF:n yliopistonlehtori Vesa Hirvonen. Tutkimuksen otsikko Raamatun vai järjen mukaan? tiivistää varsin hyvin ne ulottuvuudet, joiden välillä Simojoen eettinen pohdiskelu perusteitaan etsi. Simojoen eettisen ajattelun kehityskaari on Hirvosen analyysissa jaoteltu kronologisesti.
Nuori pastori Simojoki edusti Hirvosen mukaan aluksi raamattuetiikkaa, hyväksyen sittemmin luomiseen pohjautuvan etiikan ja torjuen kristittyjen lain kolmannen käytön. Etiikka oli hänelle yksilöetiikkaa.
Mikkelin ja Helsingin piispana 1950-luvulta 1960-luvun alkuun Simojoki päätyi Hirvosen mukaan kannattamaan luonnollisen moraalilain etiikan ja uskonetiikan yhdistelmää. Raamattu tarjosi lisävaloa.
1960-luvun mittaan arkkipiispa liukui enemmän kohti luonnollisen moraalilain etiikkaa. Kirkon vastuu ulottui yhteiskunnan rakenteisiin asti.
Vanheneva arkkipiispa lähestyi 1970-luvulla eettisiä kysymyksiä sekä vanhurskauttamisopista ja kristillisestä siveellisyydestä että järjestä ja luonnollisesta moraalilaista käsin. Ja emerituksena 1980-luvulla Simojoki Hirvosen mukaan yhdisti luonnollisen moraalilain etiikan ja uskonetiikan – mutta myös Raamattua tarvittiin.
Hirvonen avaa tutkimuksessaan myös niitä käsitteitä ja syitä, joilla Simojoki operoi sekä uransa eri vaiheissa myös muutti tai tarkensi eettisiä kantojaan – ja jotka vaikuttavat lähdeaineistossa kirjoittajan mukaan ehkä jopa ristiriitaisilta ja jännitteisiltä.
Tämä pieni tutkimus on systemaattinen aiheensa tarkastelu, josta voi vetää lankoja myös nykypäivän keskustelun verkkoon.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä