Yksitoista vuotta. Yksitoista talvea. Yksitoista kertaa, kun olen ollut varma, että en jaksa – Tico-koira on katsonut minua kuin olisin vielä mahdollinen, Teemu Rinne kirjoittaa.

Jos Jumalanäiti katsoi poikaansa näin, miksemme mekin voisi katsoa lempeästi, hyväksyvästi ja ymmärtäen läheisiämme, ystäviämme ja naapureitamme – myös heitä, joiden kanssa emme ole samaa mieltä, Risto Leppänen kirjoittaa.

Pitkään näyttää siltä, että mitään ei tapahdu. Mutta kerran tulee kevät, siemenet pimeässä alkavat itää, versot puhkeavat näkyviin ja jotain elämässä muuttuu, kuin ihmeenä, Juha Tanska kirjoittaa.

Usein mietimme varjelusta vain silloin, kun jotain on tapahtunut. Mutta varjelusta tapahtuu todennäköisesti päivittäin, niissäkin tilanteissa, joissa emme tule sitä edes ajatelleeksi, Hanna Ekola kirjoittaa.

Kun muutin pääkaupunkiseudulle, joku kysyi, olenko päässyt "piireihin". Kyllä olen. Paikallisjunan kahdeksan istuttavassa piirissä saattaa olla yhtä aikaa lappilainen, afganistanilainen, eestiläinen, pohjoiskarjalalainen, somali ja joskus harvoin myös syntyperäinen helsinkiläinen, Satu Kreivi-Palosaari kirjoittaa.

Minulla on ikoni, jossa kolme tyyppiä istuu pöydässä, yksi paikka on vapaana. Se on kutsu. Menemme Ticon kanssa tyhjälle paikalle ja sanon: Herra, minua pelottaa! kirjoittaa Teemu Rinne.

Kolme päivää ravasin pitkin sairaalan käytäviä ja mietin Ticoa. Soitinkin sille kerran. Tico oli noussut takajaloilleen ja ottanut puhelimen tassujensa väliin. Höpötin sille meidän juttuja ja vastaukseksi sain koiran itkua.

Elettiin maaliskuuta 2009. Oli kulunut kolme kuukautta siitä, kun minusta oli yllättäen tullut leski. Selviytyisinkö kaikesta siitä, mistä nyt piti selviytyä? Tulevista töistä, taloudesta, yksinhuoltajuudesta, talonrakentamisesta, päälle vyöryvistä tunteista?