Kuvassa on rikkinäinen silta tai kallion jyrkänne, kiiltokuvankaunis enkeli ja kaksi toisiinsa tukeutuvaa lasta. Lapset ovat ilman aikuista keskellä vaaraa, mutta lasten takana enkeli levittää siipensä heidän ylleen.
Kuva suojelusenkelistä saattaa olla suomalaiskotien yleisin kuva. Painokuvana se riippui jo isoisovanhempien seinällä, työnnettiin taskukokoisena virsikirjan tai Raamatun väliin ja modernisoitiin vastaamaan nykylasten silmälle tuttua kuvastoa.
Tuhansissa ja tuhansissa lastenhuoneissa se on tuonut nukahtamisen turvaa ja lohduttanut myös vanhempia, jotka joutuvat sietämään sitä, etteivät voi taata lapselleen turvallista, saati onnellista elämää.
Mutta tätä ihmettelin pienenä: Miksi enkeli ei asetu jyrkänteen puolelle tai esteeksi sillanpieleen? Miksi hän antaa lasten kävellä suoraan sudensuuhun?
Sittemmin olen oppinut kantapään kautta itse: varjelus ei tarkoita varjeltumista pahalta. Varjelus asettuu turvakseni ja lohdukseni pahan keskellä.
Vähän niin kuin vanhassa tarinassa jalanjäljistä rannalla: Ensin hiekassa näkyvät kahdet jäljet, tarinan kertojan ja Jeesuksen, joka on luvannut kulkea hänen kanssaan minne ikinä hän joutuisi. Elämän vaikeimmissa paikoissa jälkiä on kuitenkin vain yhdet. Kertoja äityy syyttelemään Jeesusta: ”Missä olit, kun eniten tarvitsin sinua?” ”Kun eniten tarvitsit minua”, vastaa Jeesus, ”minä kannoin sinua.”
Miksi Jumala antoi sen tapahtua
Rukoilijalla on kiusaus piirtää Jumalasta Amerikan-eno ja ulkoistaa arjen tarpeet hänen murheikseen. ”Anna” ja ”auta”, me rukoilemme, ”siunaa” ja ”varjele”.
Kevyimmillään Jumalan työnä on päästää pälkähästä: löytää parkkipaikka, järjestää pankkilaina, antaa työhaastattelussa oikeat sanat. Raskaimmillaan hänen vastuulleen jätetään ilmastokriisi, kirkkoa repivä eripura, kokonaisia kansakuntia raunioittavat sodat.
Hädässä lausuttu rukous on päiväkirja, johon rukoilija tallentaa elämänsä vuoristorataa. Luotinpa Jumalan varjelukseen tai en, elämän koura on kova. Kun se alkaa kuristaa kurkkua, kysyn: Miksi? Eikö vähempi olisi riittänyt? Kuinka kauan tätä täytyy kestää?
Ja jos kuva suojelusenkelistä on monen sukupolven omaisuutta, vielä paljon vanhempi ja yhteisempi on katkera kysymyksemme: Miksi Jumala, joka on hyvä, sallii pahan?
Tiedän monta elämäntarinaa, joissa kova koettelemus on saanut kääntämään Jumalalle selän. Miksi rukoilla, jos Jumala ei varjele? Miksi uskoa, jos siitä ei ole hyötyä? Miksi luottaa, jos Jumala on noin voimaton?
Karu elämänkohtalo tuntuu narsistiselta loukkaukselta: Miksi juuri minä menetin työni? Miksi juuri minä sairastuin? Miksi juuri minun lapseni ei löydä paikkaansa maailmassa?
Tämä on minun ainutkertainen elämäni
Päiväkirjamaisen rukouksen likinäköinen näkökulma on minussa. Siksi juuri minun pitää varjeltua pahalta. Minun sairauteni pitää parantua. Minun pitää saada, vaikka puoli maailmaa jäisi ilman.
”Uskon Jumalaan, joka on kauneus, hyvyys ja lohdutus rumassa, pahassa ja sattumanvaraisessa maailmassa.”
Siksi on tärkeää sanoa tähän väliin: Minä en usko Jumalaan, joka varjelee pahalta. Minä uskon Jumalaan, joka on kauneus ja hyvyys ja lohdutus rumassa, pahassa ja sattumanvaraisessa maailmassa.
Ja toiseksi: elämä on suojelusenkelitaulun rikkinäinen silta. Minulla ei ole muuta reittiä syvien kuilujeni yli kuin se. Elämä on mureneva kallionkieleke. Koko ajan olen putoamisen imussa. Mitä tahansa voi tapahtua millä tahansa hetkellä, ja juuri kun vähiten arvaisin, saattaa elämäni muuttua peruuttamattomasti.
Varjelus ei säästä minua elämän todellisuudelta. Varjelus ei vapauta minua pelosta. Varjelus ei suojele minua surulta eikä vihalta. Se ei suojele edes luottamustani Jumalaan.
Mutta Jumalan luottamuksen minuun se suojelee. Se suojelee elämäni arvon. Mitä ikinä minulle tapahtuu, tapahtuu se osana ainutlaatuista ja ainutkertaista elämääni.
Mikään ei jää kesken
Kauempaa katsellessa sen huomaa: Epäonnistuminen ja luopuminen eivät tee tyhjäksi sitä, mitä yritin ja missä ehdin olla mukana. Mikään, mikä päättyi, ei ollut turhaa eikä jäänyt kesken. Elämä on elämää, vaikka silta pettäisi alla.
Jos en voi tyytyä siihen, voin olla katkera, mutta se, mitä minulla on, on minun. Vanhoissa suvun tarinoissa ihmisillä on alkunsa ja loppunsa ja se, miten itse kunkin elämä meni. Vuosikymmenten jälkeen niistä puhutaan tyynesti, myrskyä muistamatta. Lyhyistä ja pitkistä elinpäivistä, vähäpätöisistä ja raskaista vaiheista on tullut ehjiä ja kokonaisia. Samalla tavalla se, mikä tapahtuu minulle, kirjoittaa minun elämäni kertomuksen.
Keskellä pettymystä, katkeruutta tai suoranaista vihaa rukous voi kasvaa niityksi, jolla kulkeva tuuli sulkee lempeästi päiväkirjani kannet, työntää itsekeskeiset rivini hetkeksi sivuun ja aukaisee paikan, jossa voin levätä niiden kuohulta. Se varjelee rauhaani viipyillä Jumalan seurassa, hänen suhteellisuudentajuisen ja rauhoittavan katseensa alla.
Lue myös muita Kaisa Raittilan kolumneja:
