Jumalanpalveluksissa käy nykyisin enemmän väkeä kuin aiemmin. Näin kertovat tilastot, ja mutu-tuntuma sanoo samaa. Penkissä istuu joka sunnuntai uusia kasvoja, silmiinpistävän paljon nuoria ja nuoria aikuisia. Taustalla olevat syyt ovat monenlaisia.

Maailmantilanteen murros ja epävarmuus on yksi taustasyy. Kirkosta ja uskonnosta on aina haettu apua ja tukea kriisien keskellä – ovat kriisit sitten henkilökohtaisia tai globaaleja. Kun joudumme kysymään, mikä tämä maailma on, kohtaamme perimmäisiä kysymyksiä kärsimyksestä ja elämän tarkoituksesta.

”Kirkko, seurakunta ja jumalanpalvelus voivat olla tervetullutta vastakulttuuria. Saa olla sellainen kuin on, täydellistä ei tarvitse esittää ja aina on uuden alun mahdollisuus.”

Monen nuoren ja nuoren aikuisen elämässä on näinä aikoina paljon näköalattomuutta ja toivottomuutta. Opiskelupaikat ovat kiven alla, töitä ei tahdo löytyä ja yhteiskunnan tukijärjestelmiin on tehty valtavia leikkauksia. Eikä ilmastokriisi mitenkään helpota tulevaisuudennäkymiä. Se tulevaisuuden polku, joka vielä joitakin vuosia sitten oli edessä, onkin nyt hämärän peitossa. Toivoa ja turvaa etsitään kirkosta.

Afrikkalaisen ubuntu-ajattelun mukaan ”minä olen, koska me olemme”. Länsimaissakin olemme vähitellen huomanneet, ettei yksilöllisyyden tavoittelu ja oman itsen keskipisteeksi asettaminen tuonutkaan sitä onnellisuutta, mitä havittelimme. Somen tuottamat paineet niin ulkonäön kuin upeiden kokemusten osalta, vihapuheesta puhumattakaan, ovat lisänneet ahdistuneisuutta ja mielenterveyden haasteita.

Kirkko, seurakunta ja jumalanpalvelus voivat olla tervetullutta vastakulttuuria. Seurakuntaelämän ytimessä on yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja ihmisten kohtaaminen.

Saa olla sellainen kuin on, täydellistä ei tarvitse esittää ja aina on uuden alun mahdollisuus. Saa löytää elämään merkitystä yhdessä tekemisestä ja toisten hyväksi toimimisesta.

Voi rukoilla, jättää elämänsä suurempiin käsiin ja kasvaa luottamukseen: toivo kantaa eteenpäin, kaikissa vaiheissa ja kaikissa tilanteissa.