Koko Suomi sinnittelee muutoksen kourissa, joten selviytymistarinat ovat nyt herkkua haavoihin. Ei riitä, että maa jakautuu kahtia, niukkuuteen vajonneeseen itään ja vihreän energian vaurastuttamaan länteen. Suurin numeroin mitattu rahoitusvaje ajaa kuntia sulkemaan uima- ja jäähalleja sekä leikkaamaan mieltä kohottavasta kulttuurista.
Syntyvyyden romahdus näkyy kouluissa jo vuonna 2030, kun peruskouluikäisten määrä putoaa 82 000 lapsella. Se on pyöreästi Porin kaupungin verran.
Yhteistä muutoksessa eläville on, että monetkaan eivät voi itse vaihtaa tai vaikuttaa asuinpaikkaansa. Lapsilta itseltään ei kysytä, millaista on seistä räntäsateessa aamuseitsemältä pimeässä tienposkessa odottamassa koulukyydin pidentämän työpäivän alkamista.
Myllykosken yhtenäiskoulun apulaisrehtorin Elina Lehtomäen työtehtäviin kuuluvat myös Saviniemen ja Sippolan alakoulun rehtorin työt. Hän tietää kokemuksesta, että hyvä muutos voidaan saada aikaan kunnioittamalla, keskustelemalla ja perustelemalla.
– On tärkeää, että muutoksen keskellä ymmärtää oman arvonsa, antaa tilaa, on läsnä ja keskustelee. Aina on välitettävä toivoa.
Näköalaa laajentaa sekin, että Lehtomäki toimii Kouvolan seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Kunnan ja seurakuntien haasteet ovat pitkälle yhteneviä.
Anjalankosken seurakunnan alueella Inkeroisiin rakennettavan yhtenäiskoulun hyöty nähdään opiskeluhuollossa: kuraattori, terveydenhoitaja ja koulupsykologi voivat toimia saman katon alla. Plussaa ovat uusi nykyaikainen opetustila, joka mahdollistaa 2000-luvun ratkaisut ja kokeilut. Nykyvaiheessa Kouvolassa eletään jonkinlaisessa suunnitelmien ja ratkaisujen välitilassa.
Pienten alakoulujen sulkeminen ei palvele maaseudun säilymistä elävänä, sillä koulun poistuminen on usein askel muiden palvelujen katoamiselle. Sippolan 3–6-luokkalaiset saivat pienkoululleen kaksi vuotta lisäaikaa. Jos palvelut viedään kauemmas, julkiset liikenneyhteydet samalla harvenevat, ja kaikkien liikkuminen palveluiden ja harrastusten luokse vaikeutuu. Asian näkee selkeästi koulun vanhempainyhdistys, joka on eri tavoin taistellut opinahjon säilymisen puolesta.
– Olisiko lopulta yhteisöllisyys se, mistä meidän pitäisi nyt olla eniten huolissamme. Kaupan poistuessa ihmiset murehtivat eniten, että heiltä viedään kokoontumispaikka. Ihminen kaipaa kuulla kuulumisia ja kuulua yhteisöön, Lehtomäki sanoo.
REHTORIN INSPIRAATIORIIHENÄ toimii metsästysseuran keskelle metsää pystyttämä laavu, jolle on lenkkimatkoilla hyvä pysähtyä. Puita katsellessa Lehtomäki toteaa, että Sippolan alakoulun takapihalta avautuu metsäluonto. Opettajat hyödyntävät ulkona oppimista päivittäisessä työssään.
Yhdeksi ilonaiheeksi hän toteaa sen, että koronan aikana ja myös sen jälkeen etätyöskentelystä on tullut osa arkipäivää maaseudulla. Myös verkon kautta tapahtuva oppiminen on lisääntynyt vaihtoehtona kuljetuksille. Usein aika ei tahdo riittää kaikkeen harrastamiseen.
Lehtomäki haluaa selviytymistarinoina nostaa esiin nuoret perheet, jotka asettuvat maaseudulle asumaan ja rakentavat oman kodin. Monet käyvät edelleen töissä kodin ulkopuolella, joten päivähoitopaikkoja tarvitaan.
Koulun joulujuhlassa Lehtomäki oivalsi, miten paljon huoltajien joukossa istui omia ikätovereita. Moni oli palannut synnyinseudulleen. Elämä jatkuu. Selkeänä johdatuksena hän näkee myös nykyisen työnsä, jota hän ei ollut itse aktiivisesti hakemassa.
Seurakunnan puolella Elina Lehtomäki näkee marssijärjestykseksi sen, että toiminta on tilojakin tärkeämpää. Vaikka yhtä seurakuntaa ei alueen erilaisuuden vuoksi syntyisikään, toiminnan tehostamista tullaan tarvitsemaan yli seurakuntarajojen. Myös aluetyö suurten seurakuntien tapaan voisi olla yksi vaihtoehto. Turvallinen ryhmä ei saa olla liian suuri. Yhteyden kokemista janotaan erityisesti seurakunnissa. Siitä erilaiset yhteisöt ovat tuore esimerkki.
Majan rappusilla lhaalta katsoen Kerttu, Kalle, Ville ja Onni. Mika ja Sanna Paakala tietävät, että perheen tiivis yhteys on se voimavara, joka kantaa vaikeidenkin päivien yli. Kuva: Martti Kivistö
SANNA JA MIKA Paakalan piha Saveron kylän reunalla huokuu syysillan rauhaa.
Ympäri aluetta sijoitellut John Deere -traktorit kertovat paitsi Mikan vetoharrastuksesta, myös periaatteesta, että tilan koneet pyritään huoltamaan itse. Yhtään 2000-luvun tietokonetta traktoreista ei löydy.
Hellyttelyjä kaipaava lapinkoira ulisee kopin edustalla ja piharakennuksen takaa pilkottaa konevoimin ylös puunrungoille nostettu lasten leikkimaja.
Osin hiljaisuutta selittää yksi iso muutos: karjasuoja oli vanha eikä uuden pihattonavetan investointiin haluttu lähteä. Viimeiset emolehmät talutettiin autoon huhtikuussa. EU:hun liityttäessä vanha isäntä laajensi tilaa voimakkaasti samalla, kun monet luovuttivat maanviljelyn suhteen. Sanna ja Mika Paakala saivat siten elinkelpoisen tilan, kun sukupolvenvaihdos tehtiin kymmenen vuotta sitten. Harvinaista prosessissa oli se, että tila otettiin molempien nimiin ja että yleensä haluttiin jatkaa tilanpitoa.
Mika Paakala aloitti opintiensä Saveron kyläkoulussa. Sanna Paakala on tilanhoidon ohella Valkealan seurakunnan diakoni. Näkökulmaa maaseudun murrokseen siis löytyy. Lapsille oma pihapiiri tarjoaa enimmät virikkeet. Puutyöt lähtevät vuolemisen opettelusta, löytyy pihapelejä ja isommat auttavat traktoripuuhissa tai rassailevat mopoja. Peltoautokin löytyy. Alle vuoden ikäisestä on istuttu traktorin kyydissä omassa istuimessa.
Kylän yhteisöllisyyttä koetaan juhannusjuhlassa, syksyn rosvopaistilla ja parina kesänä nuorisoseuran pihalla kesäkahvilassa. Lapset ja nuoret leipoivat ja toimivat myyntitehtävissä. Tapahtuma osoitti Sanna Paakalan mielestä samaa kuin seurakunnan ruokajakelutkin: ihmisillä on tarve tulla yhteen ja jutella, vaihtaa kuulumisia. Kylillä diakonina kierrellessä silmään pistää ihmisten yksinäisyys. Nyt on totta myös laitosyksinäisyys.
ENITEN OMALLA kylällä muutoksista puhuttaa lasten kulkeminen etäällä oleviin kouluihin. Sanna Paakala puhuu löysässä hirressä olemisesta, kun Sippolan 70 oppilaan alakoulua uhkaa parin vuoden päästä siirtyminen Inkeroisten yhtenäiskouluun. Matka kolminkertaistuisi.
Sippolan alakoulussa niin oppilaat kuin opettajat tuntevat alusta pitäen toisensa. Kouluhkiusaamista ei juuri tarvitse pelätä. Sanna Paakalan mukaan vasta 14–15-vuotiaat jaksavat pitemmätkin matkat.
Perheessä muutokset ovat osa arkea ja samalla pieniä selviytymistarinoita. Viisitoista vuotta kotiäitinä opettivat Paakalalle, että heidän voimavaranansa on perheen tiivis yhteys. Helmikuussa Kerttu sairastui diabetekseen, aamulla terve tyttö oli illalla sairaalan päivystyksessä. Myös Onni on diabeetikko. Paakalat sanovat maksavansa mielellään veronsa, sillä näissä kuvioissa näkyy suomalaisen terveydenhuollon paras puoli.
Sanna sanoo täydentävänsä hyvin Mikaa, sillä hän on kiireinen suorittaja, Mika puolestaan luova, tasoittava persoona. Muutokset pakottavat muuttumaan, mutta suuri viisaus on oivaltaa, että aina ei tarvitse pyrkiä täydelliseen. Seiska miinuskin riittää.
Ritva Korri menetti kotinsa asunto-osakeyhtiön konkurssissa. Nyt hän asuu senioritalossa vuokralla. Kuva: Martti Kivistö
RITVA KORRILLE viime vuodet Inkeroisissa ovat olleet täynnä isoja käänteitä. Pysähdymme kuvausta varten keskustan liikekeskuksen lipan alle. Kun kauppa kesän alussa loppui, taajamasta katosi samalla posti. Kadun takaa voi nähdä vilahduksen Päätie 21:n asunnoista. Puolison kuoltua 2012 Ritva halusi muuttaa omakotitalosta yhteen sellaiseen sillä ajatuksella, että kaikki palvelut olisivat lähellä.
Vuonna 2021 asunto-osakeyhtiö meni konkurssiin, jolloin talon lämmöt uhattiin katkaista. Siitä kuitenkin pakkasien paukkuessa luovuttiin. Sen sijaan keväällä kaikki 20 asunnonomistajaa saivat ilmoituksen, että he olivat menettäneet määräämisoikeuden omaan kiinteistöönsä.
Korri myöntää, että toki mieltä karvasteli, kun yhtäkkiä menettää kodin, jonka moni oli hankkinut sijoitusmielessä vanhuuden päivien turvaksi. Hänelle tilanne merkitsi siirtymistä vuokralle Kymijoen Hoivan senioritaloon. Sen hyvä puoli oli lyhyt työmatka talon osa-aikaisena asukasohjaajana.
Kokemastaan huolimatta Korri nostaa esiin ajatuksen, ettei muutoksen aina tarvitse merkitä elämän laadun huonontumista. Se voi olla myös portti johonkin uuteen.
– Muutin ensi kertaa Inkeroisiin 1965, ja aloitin työt sekä konttoristina että pian myös silloisen Tampellan henkilöstöjohtajan sihteerinä. Kymmenkunta vuotta olin myös Stora Ensoksi vaihtuneen tehtaan henkilöstölehden toimittaja ja toimitussihteeri, Korri kuvailee menneitä aktiivivuosia.
Konttorityössä muutos ympärillä on ollut valtava. Kun alkuaikoina papereita piti monistaa, väännettiin kaksitoista paperia kirjoituskoneeseen ja hiilipaperit väliin. Näppivoimia siinä kysyttiin.
Hymyn kasvoille nostaa havainto, että alkuvuosina hän oli joka paikassa nuorin ja ainut nainen, nyt puolestaan vanhin ja ison naisjoukon keskellä. Ritva Korri kuuluu ikäpolveen, joka on joutunut tekemään montaa asiaa samaan aikaan. Se selittää hyvän stressinsietokyvyn.
Viestintäihmisenä Korrille seurakunta on tullut läheiseksi eri luottamustehtävien kautta. Hän on edelleen paikallisen seurakuntaneuvoston jäsen. Jumalanpalvelustyön uudistamisryhmälle hän aikanaan kertoi anopistaan, joka muutti Lahdesta Hämeenlinnaan. Sieltä hän oli kuitenkin valmis poikkeamaan Lahteen tietäessään ”hyvän saarnan” olevan tulossa. Sisältö ratkaisee.
Juhani Alastalo vietti elämästään 36 vuotta Myllykosken paperitehtaalla. Kuva: Martti Kivistö
JUHANI ALASTALO ehti työskennellä 36 vuotta Myllykosken paperitehtaalla, kun tehtaan ostanut UPM lopetti sen toiminnan. Muutos järkytti paikkakuntaa, jolle tehdas oli tarjonnut sukupolvien ajan turvallisen toimeentulon.
Alastalo kokee mylsäläisenä olevansa täällä aina kotonaan. Suurempiin keskuksiin ei mieli tee. Hän aloitti työuransa yhteiskoulun jälkeen prässipoikana ja eteni vähitellen paperikoneenhoitajaksi. Sitä iloa kesti seitsemän vuotta. Eläkepäiviä on nyt takana viisi ja puoli vuotta.
Vuonna 1996 Alastalo putosi ilman selvää syytä masennukseen. Oli kuin voimat olisi otettu pois. Lapsuuden pyhäkouluista hän muisti, mihin suuntaan oli silloin käännyttävä. Puolisonsa Anna-Liisan kanssa hän suunnisti Lappeen kirkkoon. Rukoustilanteessa hän koki olevansa kuin pumpuliin kääritty.
Kotona Alastalo huomasi, että jotain oli muuttunut. Ärräpäiden tilalla hän alkoi tutkia Raamattua. Siellä puhuttiin Israelin kansan vaiheista, joten aviopari päätti tutustua maahan tarkemmin. Oli lehtimajanjuhlan aika Shalhevetjah-keskuksessa.
– Istuin takimmaisessa tuolirivissä, kun tuntematon nainen nousi yleisöstä seisomaan ja sanoi, että täällä on mieshenkilö, jota Jumala kutsuu nyt toisen kerran. Lempeä ääni sisällä vahvisti, että kyse oli juuri hänestä. Illalla matkan vetäjä rukoili puolestani.
Löytyi oma raamattu- ja ystäväpiiri. Samalla Alastalo vuonna 1999 koki, että hänen paikkansa on juutalaistyössä.
Ympärillä tapahtuu kaiken aikaa suuria muutoksia, jotka ahdistavat ihmisiä. Uutiset ovat viime aikoina kertoneet, että meneillään on koko maapallon kuumin vuosi.
Nyt Juhani Alastalo tietää, että ahdistus tulee siitä, jos ihmisellä ei ole turvaa. Sitä hän on itse kokenut viime vuosina hyvin todellisten asioiden keskellä. Syksyllä 2021 välilevytyrä alkoi vaivata. Kun hän lokakuussa meni vuositarkastukseen, kehosta löytyi syöpä. Se leikattiin reilu vuosi sitten.
– Hämmästyin itsekin, miten levollinen olin toimenpiteeseen mennessä. Olen saanut jo terveen paperit.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!