Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola kirjoittaa piispuuden teologiasta kanadalaisessa Lutheran Theological Review -julkaisussa. Pohjolan englanninkielinen artikkeli Some Remarks on Episcopacy from a Lutheran Perspective, ”Eräitä huomioita piispuudesta luterilaisesta näkökulmasta”, on ilmestynyt julkaisun numerossa 37.

Pohjolan artikkeli on monipuolinen teologinen katsaus piispanviran olemukseen ja kehitykseen reformaatiossa ja sen jälkeenkin.

Pohjola kirjoittaa tekstinsä yhtenä lähtökohtana, miten reformaattori Martti Luther halusi säilyttää ja uudistaa piispanviran. Reformaattorit halusivat järjestää kirkon piispallisesti. Heidän halunsa ja pyrkimyksensä Augsburgin tunnustuksessa oli Pohjolan mukaan ensinnäkin katolisen uskon jatkuminen universaalissa kirkossa.

Reformaattorit halusivat nimenomaan säilyttää piispallisen järjestyksen ja hallinnon. He pyrkivät saamaan jo piispaksi vihittyjä liittymään reformaatioon, mutta vihkivät myös itse piispoja: Luther vihki piispat Naumburgiin ja Merseburgiin.

Pohjola muistuttaa tekstissään, että siellä, missä olosuhteet sen sallivat — kuten Ruotsin valtakunnassa — piispuus säilyi yli reformaation, samoin apostolinen suksessio: Pohjolan mukaan Roomassa paavin piispaksi vihkimän Västeråsin piispan Peder Magnussonin 1527 Ruotsissa ordinoimat kolme piispaa olivat Rooman näkökulmasta vihityt oikein, mutta skismaattisesti.

Pohjola rohkaisee tekstissään kirkkoja syvällisempään reflektioon pohdittaessa sitä, miten kirkko on rakentunut.

POHJOLA PÄÄTTÄÄ pitkän kirjoituksensa kokoaviin havaintoihin. Niistä yksi on, että Luterilaisen maailmanliiton (LML) piirissä käytävissä ekumeenisissa dialogeissa piispuutta ei luterilaisten tunnustuskirjojen perusteella nähdä jumalallisesti, vaan inhimillisesti perusteltuna, mutta kuitenkin toivottavana, jopa normatiivisena käytäntönä, paitsi hätätilanteessa.

Käytännöt ovat luterilaisuuden piirissä kuitenkin vaihdelleet. Jokaisella paikalliskirkolla on Pohjolan mukaan oma historiansa eikä mikään niistä elä missään kirkollisessa tyhjiössä.

Sekä Luterilaisen maailmanliiton piirissä olevissa kirkoissa että konservatiivisten luterilaisten kirkkojen yhteisössä Kansainvälisessä luterilaisessa neuvostossa (ILC) suhde piispuuteen on ratkaistu eri tavoin. Toisissa kirkoissa on piispoja, toisissa ei. Esimerkiksi ILC:n suurin kirkko Missouri-synodi ei ole sanan varsinaisessa mielessä piispallinen: useimpia sen johtajia kutsutaan presidenteiksi. Yhdysvaltojen suurimmassa luterilaisessa kirkossa, LML:oon kuuluvassa ELCA:ssa taas on piispoja.

Pohjola rohkaisee tekstissään kirkkoja syvällisempään reflektioon pohdittaessa sitä, miten kirkko on rakentunut ja miten se on muotoutunut hallinnollisella ja pastoraalisella tasolla.

Pohjola luettelee kirjoituksensa lopuksi eräitä historiallisen piispuuden muotoa koskevia seikkoja, neljä väitettä, joiden noudattaminen ylittäisi tunnustuskirjojen asettamia rajoja:

• Piispanvirka on jumalallisesti asetettu nimitys, arvo ja hallintatapa kirkon virassa.
• Piispanviran historiallinen muoto on konstitutiivinen siinä mielessä, että ilman piispoja kirkko lakkaisi olemasta kirkko.
• Vain apostolisen suksession mukaiset vihkimykset ovat ovat oikeita.
• Piispanvirka on edellytys kirkolliselle yhteydelle.

Näiden kohtien suhteen on Pohjolan mukaan oltava tarkkana: luterilaisen tunnustuksen rajoja ei pidä ylittää, mutta on myös olemassa vaara niiden alittamisesta. Piispanvirka ja piispallinen hallinto ovat hänen mukaansa inhimillisesti järjestetyt, eikä mitään jumalallisesti järjestettyä kirkon hallintoa ole asetettu. Luterilainen tunnustus ei Pohjolan mukaan kuitenkaan lähesty näitä asioita siten, että niihin voitaisiin suhtautua täysin vapaasti, miten tahansa.

Piispanvirka ei ole kirkolle mikään yhdentekevä tai ilman todellista arvoa oleva asia.

VAIKKA PIISPANVIRKA on Pohjolan mukaan eräässä mielessä adiafora-asia, se ei kuitenkaan ole kirkolle mikään yhdentekevä tai ilman todellista arvoa oleva asia. Kyse on Pohjolan mukaan ”evankelisen katolisuuden mallista”, Pyhän Hengen lahjasta kirkolle hyvin varhaisista ajoista lähtien.

Lopuksi Pohjola luettelee tekstissään evankeliumin ja kristityn vapauden valossa viisi piispuutta koskevaa pointtia.

• Piispanvirka on raamatullinen ja apostolinen.
• Piispanvirkaa edellytään ja toivotaan luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
• Piispanvirka on Kristuksen evankeliumin palvelua sanan ja sakramenttien virassa.
• Piispanvirka on Pyhän Hengen erityinen lahja kirkon hyvinvoinnille ja missiolle sekä seurakuntien, pastorien ja koko kirkon ykseydelle.
• Piispanvirkaa on hoidettu kirkossa historiallisesti ja universaalisti.

TT Juhana Pohjola on Lähetyshiippakunnan piispa ja Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) puheenjohtaja.

Lutheran Theological Review on Kanadan luterilaisen kirkon (Lutheran Church — Canada, LCC) kahden seminaarin ylläpitämä aikakausjulkaisu. LCC on luterilainen kirkko, joka on täydessä alttari- ja saarnatuoliyhteydessä konservatiivisen yhdysvaltalaisen Missouri-synodin kanssa.

Juhana Pohjolan englanninkielisen artikkelin voit lukea täältä.

Lue myös:

Korkein oikeus aloittaa huomenna kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan nostetuiden syytteiden käsittelyn

Juhana Pohjola jatkaa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston puheenjohtajana

Lähetyshiippakunnan toiminta täyttää 25 vuotta — kesäjuhlissa Loimaalla tähyiltiin kirkon tulevaisuuteen ja vihittiin kaksi uutta pastoria

Ilmoita asiavirheestä