Lähetyshiippakunta vietti viikonvaihteessa kesäjuhliaan Loimaalla, paikallisen evankelisen opiston tiloissa ja alueella. Kolmipäiväinen tapahtuma keräsi enimmillään paikalle runsaasti toista tuhatta ihmistä. Juhlien keskuspaikkana oli suurikokoinen teltta, mutta eri tilaisuuksissa hyödynnettiin myös muita opiston alueen tiloja ja piha-alueita.

Juhlien ohjelma koostui avajaisseuroista, hetkipalveluksista, erilaisista opetustilaisuuksista ja -luennoista ja kanavista. Viimeksi mainittuihin kuului aiheita laidasta laitaan, esimerkiksi ”Älkää antako pahalle sijaa”, ”Miksi me riitelemme”, ”Avainten valta”, ”Kristillinen seksuaalietiikka – vastavirtaan alusta alkaen” tai ”Kristittyjen vanhempien oikeudet koulussa”.

Juhlilla julkistettiin myös kolme uutta Lähetyshiippakunnan kustantamaa kirjaa. Lisäksi oli erikseen ohjelmaa lapsille ja nuorille. Molempia oli juhlakansan joukossa runsaasti.

Sunnuntain päätilaisuus oli yli kaksi ja puoli tuntia kestänyt juhlamessu, jossa Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola vihki pastoreiksi Kalle Pajalan ja Anssi Ollilaisen. Vihkimyksessä avustivat Lähetyshiippakunnan emerituspiispat Matti Väisänen ja Risto Soramies, jälkimmäisen ollen myös juhlamessun saarnaaja. Lisäksi mukana oli suuri joukko Lähetyshiippakunnan pappeja.

LÄHETYSHIIPPAKUNTA — TUOLLOIN puhuttiin vielä Luther-säätiön toiminnasta — aloitti toimintansa 6. elokuuta vuonna 2000 Helsingissä, siis pian tasan 25 vuotta sitten. Sittemmin se on profiloitunut pienenä konservatiivisena luterilaisena kirkkona, joka esimerkiksi torjuu naisten pappeuden.

Julkisuudessa suureen tietoisuuteen silloinen Luther-säätiö tuli keväällä 2004, kun Helsingin piispalle Eero Huoviselle ei säätiön jumalanpalvelusyhteisön järjestämässä messussa Helsingissä haluttu jakaa ehtoollista. Perusteluna oli Luther-säätiön näkökulmasta riittävän opillisen yksimielisyyden puuttuminen.

Lähetyshiippakunnan välit Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ovat olleet varsinkin alkuvaiheissa jännitteiset. Monilta sen vanhemman polven alun perin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vihityiltä papeilta on otettu pois pappisoikeudet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, osa on luopunut niistä itse.

Lähetyshiippakunta vuokraa toimintatiloja monilta eri kirkkokunnilta, mutta kansankirkon seurakuntien tiloja se ei ole voinut vuokrata Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yli kymmenen vuotta sitten tekemän linjauksen mukaisesti. Linjauksen taustana oli Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman epäselvyys.

Nyttemmin Lähetyshiippakunta on löytänyt itsenäisen modus videndin omana kirkkokuntanaan suomalaisessa kirkollisessa kentässä. Lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien toiminnan rahoittavat kirkon nettisivujen mukaan yksinomaan sen piiriin kuuluvat seurakunnat vapaaehtoiskannatuksen pohjalta. Talous järjestetään Suomen Luther-säätiön kautta

Monet ovat tuolloin sopeutuneet tai löytäneet jonkin turvakolon ”kansankirkon hengellisen eksytyksen keskellä”.

LAUANTAINA PITÄMÄSSÄÄN luennossa — joka samalla oli piispan linjapuhe — Juhana Pohjola monien muiden asioiden ohessa tarkasteli lyhyesti Lähetyshiippakunnan menneitä vaiheita ja pohdiskeli hieman yksityiskohtaisemmin myös tulevaisuutta.

Tulevaa ajatellen Pohjola tähysteli puheessaan jo 2030-luvulle ja pohti sitä, mitä se voisi merkitä suomalaiselle kristilliselle kentälle ja Lähetyshiippakunnalle. Hän arvioi vajaan kymmenen vuoden päässä olevan tulevaisuuden olevan sekä hajaannuksen että uudenlaisen kokoamisen aikaa.

Monet ovat Pohjolan mukaan tuolloin sopeutuneet tai löytäneet jonkin turvakolon ”kansankirkon hengellisen eksytyksen keskellä”.

— Suuri joukko kansankirkosta eronneita kristittyjä elää ilman minkään seurakunnan ja kirkon jäsenyyttä. On joukko teologeja ilman pappisvihkimystä, paimenia vailla esipaimenta ja messuyhteisöjä ilman yliseurakunnallista kirkollista rakennetta. Tai on syntynyt uusia luterilaisia kirkkoja ilman keskinäistä yhteyttä, Pohjola visioi puheessaan.

Pohjola mainitsi myös puheessaan, että aikaisemman kehityksen valossa vuonna 2030 Lähetyshiippakunnassa voisi olla seurakuntia yli 60, seurakuntalaisia vajaa 4 000 ja papistoa noin 90.

Lauantain iltatilaisuudessa oli juhla, jossa varsinkin Abrahamin ja neitsyt Marian kautta lähestyttiin pelastushistoriaa ja Jumalan lupauksien toteutumista. Asiaan liittyvä näytelmä oli tehty koko perheen tarpeita ajatellen.

LÄHETYSHIIPPAKUNNASSA ON tällä hetkellä noin kolme tuhatta jäsentä. Tarkkoja tilastoja ei ole, mutta pieni osa heistä on edelleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Joukossa lienee useimpien suomalaisten perinteisten herätysliikkeiden piirissä kasvaneita, mutta myös paikallisseurakunnista tai aivan muualta tiensä Lähetyshiippakunnan seurakuntiin löytäneitä. Monien taustalla on pettymystä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon linjaan ja opetukseen.

Lähetyshiippakunta ei ole toistaiseksi rekisteröitynyt uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Tämä esimerkiksi mahdollistaa myös kansankirkon jäsenten liittymisen sen jäseniksi.

Lähetyshiippakunnan seurakuntien aloituksesta tulee elokuun 6:ntena 25 vuotta. Se ei ole kirkon historiassa pitkä aika. Tämä, sekä jäsenten erilaiset hengelliset taustat sekä eräiden jäsenten edelleen jatkuva jäsenyys myös kansankirkon paikallisseurakunnissa huomioon ottaen herättää kysymään: minkälainen on Lähetyshiippakunnan identiteetti tällä hetkellä?

Piispa Pohjolan mukaan Lähetyshiippakunta on yksinkertaisesti ”luterilainen kirkko Suomessa”.

— Haluamme jatkaa sitä isien ja äitien uskoa, joka on tässä maassa ollut vuosisatoja. Voisi sanoa, että se on perinteistä katekismuskristillisyyttä, Pohjola tiivistää.

Piispa muistuttaa, että hiippakunnan työn motto on ”jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi”.

— Seurakunta on olemukseltaan jumalanpalvelusyhteisö, jossa kokoonnutaan ottamaan vastaan Kristuksen lahjat messussa. Haluamme rakentaa sekä isoissa kaupungeissa että maaseudulla kodinomaisia yhteisöjä.

Kirkkokunnan nimi viittaa Pohjolan mukaan myös siihen, että se näkee lähetyskenttänsä olevan ”täällä Suomessa”. Alun yhdestä seurakunnasta on nyt kasvanut piispan mukaan 50 seurakunnan kirkko.

Pohjola toteaa, että Lähetyshiippakunta ei kuvittele olevansa ainoa oikea kristillinen yhteisö Suomessa. Oikeaa hengellistä elämää ja julistusta on hänen mukaansa myös niin kansankirkon sisällä kuin herätysliikkeissä.

— Mutta me haluamme ihan häpeämättömästi pitäytyä siihen perintöön, joka tässä maassa on vallinnut ja suremme sitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on itse poikennut omalta tunnustusperustaltaan.

Tämä kahtiajako menee läpi koko ”luterikunnan” ja on läsnä myös Suomessa.

POHJOLAN MUKAAN Lähetyshiippakunnan jäsenistössä ”koko ajan pienenevä osa” on myös kansankirkon jäseniä. Näin on hänen mukaansa varsinkin uutena hiippakunnan seurakuntiin tulleiden keskuudessa.

— He ovat jättäneet taakseen jotakin ja tulleet sitten mukaan. Emme ole osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, mutta kannamme samaa perintöä virsissä, liturgiassa ja monissa kirkollisissa käytännöissä, vaikkapa piispuusrakenteessa.

Mitä jäsenyyteen sekä Lähetyshiippakunnassa että kansankirkossa tulee, Pohjola pitää ihmisen varsinaisena seurakuntana sitä, ”jonka alttarin ja saarnastuolin ääreellä hän elää”.

— Meillä on ihmisiä, jotka eivät käytännössä osallistu enää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallisseurakuntien toimintaan, vaan he tulevat meille. Siellä on se ravitseva paimenhoito ja se on meille se tärkein asia.

Lähetyshiippakuntaan liitytään ja tilastojen mukaan kirkkokunta pikku hiljaa kasvaa. Mutta ovi käy myös toiseen suuntaan.

— Toki on niitäkin, jotka ovat jatkaneet hengellistä matkaansa myös meiltä vanhoihin kirkkokuntiin [katolinen tai ortodoksinen kirkko] tai eivät ole kotiutuneet syystä tai toisesta esimerkiksi liturgiseen jumalanpalveluselämäämme tai yhteisöön. Ihmisiin voi aina pettyä, mutta onneksi Jeesukseen ei koskaan, Pohjola sanoo.

Pohjola toteaa, että Lähetyshiippakunnalla on ”hyvin selkeä asema” myös maailmanlaajuisessa luterilaisuudessa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (International Lutheran Council, ILC) jäseninä.

ILC kokoaa yhteen konservatiivisia, tunnustuksellisiksi itseään luonnehtivia luterilaisia kirkkoja. ILC:n keskeisin kirkko on suurehko amerikkalainen kirkkokunta Missouri-synodi.

— Emme siis ryhmittäydy Luterilaiseen maailmanliittoon, vaan Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon. Tämä kahtiajako menee läpi koko ”luterikunnan” ja on totta myös täällä Suomessa, Pohjola sanoo.

Entäpä Lähetyshiippakunnan suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon? Pohjola kertoo toivovansa, että Lähetyshiippakunta tunnustettaisiin toisena luterilaisena kirkkona Suomessa ja että kirkkojen välille saataisiin ”asialliset ekumeeniset kohteliaisuussuhteet ja käytännöt”.

— Mihinkään vihanpitoon tai vääränlaiseen vastakkainasetteluun ei ole aihetta. Teologiset erimielisyydet ovat syvät ja niiden kohdalla en näe tällä hetkellä mitään mahdollisuuksia. Siitä huolimatta toivon ja itse haluan edistää tällaista kuvaamaani yhteydenpitoa.

Herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt voisivat lähestyä Lähetyshiippakuntaa, jopa liittyä sen jäseniksi.

KESÄKUUN LOPUSSA Juhana Pohjola esitti kutsuttuna puhujana Sleyn valtakunnallisessa evankeliumijuhlassa Karkussa ajatuksen, että herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt voisivat lähestyä Lähetyshiippakuntaa, ehkä jopa liittyä sen jäseniksi. Minkälaisia vastauksia herätysliikkeistä on kuulunut?

— Hyvin rohkaisevia. Toisaalta ne, jotka ovat eri mieltä, eivät ehkä ole juurikaan antaneet palautetta. Se [lähentyminen] on yksi mahdollinen skenaario.

Karkun puheessaan Pohjola toi esille, että Lähetyshiippakuntaa ja herätysliikkeitä koskee hänen arvionsa mukaan yksi yhteinen iso kysymys 2030-lukua ajatellen.

— Se ei enää ole se, mikä on herätysliikejärjestöjen tilanne tulevaisuudessa tai mikä on niiden asema suhteessa kansankirkkoon, vaan se, missä on lyhentämättömästi Jumalan sanaan pitäytyviä seurakuntia, joissa on oikea paimenvirka, sana ja sakramentit, sekä turvallinen perheyhteys, Juhana Pohjola sanoo.

LOIMAAN KESÄJUHLAT kokosivat lähetyshiippakuntalaisia likipitäen kaikkialta Suomesta. Pirkkalasta paikalle saapuivat lapsineen Anni-Leena ja Markus Katajisto.

Katajistoille Lähetyshiippakunnan kesäjuhlat olivat hyvä ja koskettava kokemus.

Anni-Leena oli todella vaikuttunut lauantai-illan näytelmästä Abrahamin ja Neitsyt Marian saamasta lupauksesta.

— Lisäksi mielenkiintoiselta tuntui kanava, jossa pohdittiin, ”miksi riitelemme”. Se kanava oli kutsunut paljon kiinnostuneita ja se oli todella hyvä ja täyttä asiaa.

Myös eräät lastenohjelmat olivat tehneet häneen vaikutuksen. Niissä esimerkiksi laulettiin ja askarreltiin.

— Mukana olleet omatkin lapseni olivat tykänneet niistä kovasti.

Markuksen mielestä puolison jo mainitsemien asioiden lisäksi piispa Juhana Pohjolan lauantainen linjapuhe oli tuntunut hyvältä.

— Se oli hyvä ja selkeä. Siinä haettiin yhteyttä muihin [järjestöihin]. Lisäksi siinä oli ajatus, että elämässä on käänteitä ja jokaisella lähetysjärjestöllä on oma polkunsa. Mihin se sitten johtaakin, mutta yhteys Lähetyshiippakunnan ja lähetysjärjestöjen välillä on kasvamaan päin, Markus Katajisto arvioi.

Usko ja seurakunnan jäsenyys ovat Anni-Leenalle ”perustavaa laatua oleva asia elämässä”.

— Olemme olleet 20 vuotta naimisissa ja meillä on viisi lasta. Jo nuorena halusin, että aviomieheni täytyy olla uskossa Jeesukseen. Se vaikuttaa niin paljon elämässä joka päivä.

Anni-Leenan ja Markuksen mielestä on tärkeää viedä lapsia seurakuntaan.

— Ettei tule lähdettyä maailman turuille ja toreille. On muuta väkeä, joiden kanssa uskoa voi jakaa ja saada siinä vahvistusta. Voi myös keskustella, vaikka muiden vanhempien kanssa niistä ilmiöistä, mitä nuoriso tänään kohtaa, Anni Leena Katajisto sanoo.

Markuksenkin mielestä seurakunnan jäsenyys on tärkeää.

— Siinä on osa yhteisöä, johon kuuluu. Seurakunnassa saa opetusta ja tukea. Usko on koko elämän läpikantava asia. Kuten puheessa tänään todettiin, meillä on täällä maailmassa taistelu totuuden ja oikeuden puolesta ja pahaa vastaan. Omassa elämässänikin näkyy niin selvästi, missä me olemme ja mitä meillä on puolustettavana täällä, Markus Katajisto pohdiskelee.

KESÄJUHLIEN JÄRJESTELYISTÄ päävastuuta on kantanut Lähetyshiippakunnan Loimaan ja Forssan seurakuntien pastori Harri Lammi. Hän kertoo juhlia on suunnitellun kuukausikaupalla. Tämän vuoden kesäjuhlat ovat kuudennet hiippakunnan historiassa.

— Varsinaisesti tämä työ juhlien valmistelemiseksi alkoi toden teolla lokakuussa. Nyt juhlien päätyttyä on hyvin kiitollinen kiitollinen mieli. Koin, että juhlissa oli todella vahva sisältö. Mitään isompia murheita ei ollut. Kehityskohteita tietysti on joka kerta, mutta ne ovat pieniä asioita, Harri Lammi sanoo.

Lammin mukaan juhlia rakennettaessa ensimmäisiin asioihin kuului niiden teeman päättäminen. Sellaiseksi tuli Heprealaiskirjeen (Hepr 11:9) mukaisesti ”Saman lupauksen perillisiä”.

— Siitä lähdettiin liikkeelle ja asiat lähtivät rullaamaan. Mielestäni valmistelutyössä on ollut selkeä visio.

Suomalaisten luterilaisten kesäjuhlien sarjassa Lähetyshiippakunnan juhlat kuuluvat pienimpiin, mutta Lammin mukaan ne kokosivat silti samanaikaisesti reilusti yli tuhat ihmistä lauantaina ja sunnuntaina.

— Tarkempi luku voi olla 1 200, sunnuntain messun osalta jopa 1 500. Kaiken kaikkiaan kävijöitä tuli kolmen päivän aikana lähes 4 000. Juhlillemme kaikki ovat olleet tervetulleita, Lammi kertoo.

Kesäjuhlien tilat Loimaan evankelisella opistolla Lähetyshiippakunta Lammin mukaan vuokrasi käyttöönsä. Mutta kaiken kaikkiaan järjestelyistä ei olisi tullut mitään ilman suurta vapaaehtoisten talkoolaisten joukkoa.

— Heitä on ollut eri tehtävissä juhlien valmisteluissa ja juhlien aikana noin 360.

Lammin mukaan juhlien budjetti menopuolella on ollut noin 54 000 euroa. Tulopuoli muodostuu Lammin mukaan lähinnä juhlien kolehdeista, jotka kerättiin kesäjuhlien hyväksi, että ruokailumaksuista.

— Toivomme, että siitä kaikesta jäisi jonkin verran plussaakin.

Juhlien järjestelyissä ja toteuttamisessa iso voimavara ovat Lammin mukaan olleet nuoret.

— He ovat olleet hyvin sitoutuneita.

ENNEN LÄHETYSHIIPPAKUNNAN pastorina toimimista Lammi työskenteli yli 20 vuoden ajan Kansanlähetyksen lähettämänä avustustyöntekijänä Keski-Aasiassa. Mukana olivat vaimo ja neljä lasta. Työ islamilaisen kansan ja yhteiskunnan kontekstissa on muokannut ajattelua ja antanut myös nykyiseen työhön kokemuksia ja pohjaa, jota ei muualta saa.

Lammi mainitsee kysyttäessä kolme asiaa.

— Noissa olosuhteissa ensinnäkin olen joutunut positiivisessa mielessä pakenemaan vain Jumalan sanan lupauksiin, koska siellä ei ollut mitään inhimillistä turvaa. Tein työtä olosuhteissa sodan ja vähintään piilevän väkivallan keskellä. Seuraavasta päivästä ei koskaan voinut tietää: saattoi tulla vallankumous, tai sitten ei.

Toinen asia on Lammin mukaan ollut se, että kokemukset Keski-Aasiassa opettivat lähestymään vaikeita tilanteita ja ihmisiä suoraan.

— Maassa, jossa työntekijöitämme kohti saatettiin ampua, jouduin neuvottelemaan. Sellaiset asiat oli pakko selvittää viranomaisten kanssa kasvokkain. Kirjeiden lähettämisestä ei ollut mitään hyötyä.

Kolmantena myös nykytyössä tärkeänä asiana Lammi mainitsee luottamuksen rakentamisen.

— Se on siellä keskeistä, kaikki kaikessa. Tein paljon kohteliaisuuskäyntejä. Ihmisten kanssa piti juoda teetä ja luoda siten luottamusta.

Lammi kertoo nähneensä käsittämättömällä tavalla, miten Jumala vastasi lupauksistaan. Sellainen antaa hänestä henkistä ja teologista pohjaa tehdä Jumalan valtakunnan työtä myös Suomessa.

— Apua on ollut myös kokemuksesta, jonka sain Keski-Aasiassa useiden satojen ihmisten kansainvälisen organisaation johtamisesta.

Takaisin Loimaan kesäjuhliin. Lammin mukaan kävijämäärät ylittivät odotetun noin 500 hengellä.

— Jos juhlat jatkossa kasvavat kooltaan nykyisestä, joudumme miettimään eräiltä osin asioita uudelleen, Harri Lammi sanoo.

Lue myös:

Piispa Juhana Pohjola Lähetyshiippakunnan kesäjuhlilla: ”Lähetyshiippakunta on Suomen kristillisen kentän tarkoin varjelluin salaisuus!”

Ilmoita asiavirheestä