Lounais-Afrikan aavikkoiset alueet kärsivät herkästi kuivuudesta. Katovuodet 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa aiheuttivat suurta nälänhätää, ja monet hakivat apua Suomen Lähetysseuran asemalta Ondongasta Ovambon alueelta, joka on pitkään tunnettu Suomessa nimellä Ambomaa.
Suomalaisten työskentelyalueelle hakeutui 1900-luvun alussa turvaan myös etelämpänä asuneita herero-kansaan kuuluneita ihmisiä. Lounais-Afrikan keskiosissa vuosina 1904–1905 käydyt hereroiden ja saksalaisten siirtomaaisäntien väliset taistelut olivat johtaneet hererojen kukistumiseen ja käytännössä kansanmurhaan.
Varsinkin nälänhädän aikaan ihmisiä saattoi tulla lähetysasemalle päivittäin muutamiakin satoja. Lähetystyöntekijät pohtivat, miten heitä voisi auttaa.
– Tuolloin ei käytetty sanaa humanitaarinen työ, vaan auttaminen tai apu. Lähetysasemalla vastattiin tilanteeseen, joka oli käsillä. Pitkäaikaisia suunnitelmia ei varsinaisesti tehty, historioitsija Essi Huuhka kertoo.
Lähetystyönteon ideaali oli ollut saarnaaminen, eikä konkreettista avustamistyötä ollut aiemmin niinkään korostettu.
– Suomeen lähetetyissä raporteissa kerrottiin, että päiväohjelmassa oli ensin sananjulistus, sitten virsienlaulu ja sitten vasta ruoanjako.
HUUHKAN Turun yliopistossa joulukuussa 2024 hyväksytty väitöskirja käsittelee suomalaisten lähetystyöntekijöiden Ovambossa tekemää auttamistyötä. Lisäksi Huuhka perehtyi väitöskirjassaan Suomen Lähetysseuran 1900-luvun alussa Suomessa järjestämiin avustuskeräyksiin.
Lähetysseura toimi lahjoitusten varassa. Vuonna 1909 Lähetyssanomissa julkaistussa vetoomuksessa lukijoita pyydettiin auttamaan erityisesti Ambomaan, nykyisen Ovambon, asukkaita. Suomalaiset vastasivat pyyntöön.
Myöhemmin lehdessä julkaistiin sivukaupalla tietoa niin kirkossa kerätyistä kolehdeista, lähetyspiirien ja yhdistysten keräyksistä kuin yksityisten antamista lahjoituksista. Lehteen pääsivät nimellään tai nimimerkillään kaikki suomalaiset, jotka olivat auttaneet Ovamboa.
Esimerkiksi Taavi Mötön vuonna 1913 pidetyissä häissä oli kerätty neljä markkaa Lähetysseuran yhteisrahastoon. Lahjoja luonnossa -osiossa mainittiin muut kuin rahalahjoitukset, esimerkiksi Raision lähetysompeluseuran lahjoittamat 44 mekkoa. Mekot eivät välttämättä päätyneet Afrikkaan asti, mutta Lähetysseura saattoi myydä ne ja saada tuloja toimintaan, Huuhka arvioi.
Suomi ei ollut rikas maa, Huuhka huomauttaa.
– Suomessakin oli nälänhätää, ja 1900-luvun alussa rahallisen avun antamista kritisoitiin kuten nykyisinkin. Kannattaako? Eikö Suomessakin ole rahareikiä? Näillä keskusteluilla on pitkät juuret. Mutta silti suomalaiset halusivat auttaa.
Taavi Mötön vuonna 1913 pidetyissä häissä oli kerätty neljä markkaa lähetysseuran yhteisrahastoon.
LÄHETYSTYÖ KOKI murroksen 1900-luvun alussa. Muutokseen vaikuttivat paitsi paikallisten akuutti hätä myös uusien lähetystyöntekijöiden tuoreet näkökulmat.
– 1900-luvun alussa Ovamboon lähti naisia, jotka olivat virallisia lähetystyöntekijöitä, eivät vain lähetystyöntekijöiden vaimoja. Vanhemmat ikäpolvet ajattelivat, että saarnaaminen riittää. Nuorilla naisilla esimerkiksi tausta kansakoulunopettajana taas saattoi vaikuttaa siihen, miten he näkivät paikallisten tarpeet.
Aikakauden lähetystyölle tyypillisesti uskossa elämisen ajateltiin merkitsevän paitsi sisäistä muutosta myös ulkoisia merkkejä – kuten länsimaisia siveysnormeja vastaavan vaatetuksen.
Lähetysuutisissa julkaistut kirjeet kertoivat paikallisista tarpeista ja arjesta mutta loivat ennen kaikkea uskoa lähetysseurakuntien kasvamiseen.
– Lähetystyöntekijät uskoivat siihen, mitä tekivät. Kaikki oli Jumalan tahtoa, ja kutsumus meni kaiken yli. Ajateltiin, että nyt voidaan kärsiä, mutta työ kantaa hedelmää, ja lopputulos on suotuisa.
– Samalla lähetystyöntekijöiden kirjeiden välityksellä on voitu kertoa suomalaisille maailmasta. Millaista on toisella puolella maailmaa, millainen on vaikkapa eteläinen Afrikka.
Oikaisu 13.8.2025 klo 14.30: Essi Huuhkan kuvan on ottanut Laura Yöntilä.
Lue myös:
Näkökulma: Suomen ja Namibian pitkää ystävyyttä ei kannata hukata
Ilmoita asiavirheestä