Olin lapsena esiintymässä eräässä veteraanien tapahtumassa. Katsoin ihailevasti erään iäkkään veteraanin rintapieltä, jonka kilinä ja kimallus erottui kauas. Lähestyin häntä uteliain katsein ja kysyin pikkupojan innolla, mistä tuollaisia merkkejä voisi saada. Vanha mies liikuttui silminnähden, laski kätensä olalleni ja sanoi: ”Toivon, että sinä et ikinä tule saamaan tällaisia merkkejä.” Hämmennyin ja kysyin jotain yleisempää sodasta. Hän ei halunnut puhua sodasta. Hän halusi puhua Suomesta.

Koska sotaa tuskin haluaa muistella kukaan, on kysyttävä, mitä muistelemme, kun muistelemme sotaa? Miksi suomalainen itsenäisyyspäivänvietto on niin voimakkaan sotateemainen?

SODAN MERKITYS isänmaallisuudelle on uhrissa. Ajatus ei ole ollut vieras sodan aikana eläneillekään, päinvastoin. Käsitys sodassa kuolemisen uhrimerkityksestä vaikuttaa populaarikulttuuria tarkasteltaessa perin yleiseltä. Uhrautumista peräänkuulutetaan niin vakavamielisessä taiteessa kuin rintamaviihteessäkin. Väinö Havaksen profeetallisessa runossa isä ennustaa kuolemansa ja muistuttaa: ”Kävi poikani, näin sun vuokses, minä viitoitin miehen ties.” Samoissa tunnelmissa ollaan Matti Jurvan rallissa Mannerheimin linjalla, jossa ”uljas uhrimieli” kaunistaa suomalaista naista. Suurin lahja isänmaalle on isänmaan tähden annettu elämä. Sen arvokkaampi isänmaa on, mitä useampi on sen puolesta kaatunut.

Tätä kuvaavat myös useat 1930- ja 1940-luvun elokuvat. Puheet Suomen vapauden hinnasta ja verellä ostetusta maasta toistuvat. Isänmaallinen uhriajattelu tiivistyy kirkkaimmin Ilmari Unhon elokuvassa Kirkastettu sydän. Osa elokuvan kohtauksista tuntuu nykykatsojan näkökulmasta lähes absurdeilta. Kun kaksi poikaansa sodassa menettänyt äiti kiittää surun lahjasta ja murheesta, joka on siunaukseksi, ollaan nykykatsannossa vieraiden tuntojen äärellä.

Minä kunnioitan uhria ja verta, joka tulevien sukupolvien hyvinvoinnin vuoksi on vuodatettu. Silti, näin sotaisana aikana, en voi olla kysymättä, löytyisikö itsenäisyyden muistelemiseen muitakin reittejä kuin sota. Voisiko katseen kääntää uhrista siihen, minkä puolesta uhrauduttiin? Mitä puolustettiin? Mikä on se kotomaamme koko kuva, mitkä ovat ne ystävälliset äidinkasvot, jotka ainiaaksi painuivat vaikkapa Aleksis Kiven sydämen syvyyteen?

Suomalainen kulttuuri, historia ja luonto ansaitsisivat jatkuvasti enemmän huomiota. Olisipa elävöittävää, jos Nyrki Tapiovaara, Edith Södergran, Pirkko Saisio ja vaikkapa Alfred J. Tanner tunnettaisiin samanmoisina sankareina kuin Rokka, Lehto ja Hietanen.

UHRI ON kristinuskon monimutkaisimpia käsitteitä. Miksi uhri tarvitaan? Kuka uhria vaatii? Annetaanko uhri Jumalan vai ihmisen tähden? Yksi syvällisimpiä taiteellisia sukelluksia uhrin merkitykseen on venäläisen ohjaajamestari Andrei Tarkovskin elokuva Uhri (1986). Elokuvassa sota uhkaa maailmaa, ja puolustaakseen maailmaa ja sen kauneutta mies lupaa Jumalalle uhrin. Toimiiko uhri? Kuka tietää. Ainakin maailma, jonka puolesta uhri annetaan, saa lisäarvoa.

Ehkä siksi kansallismielisessä aatehistoriassa uhrin merkitystä on aina korostettu. Uhrin avulla rakennettu kansakunta saa uhrien verestä eräänlaisen vakuutuksen ja liki pyhyyden. Moraalinen ja psykologinen koukku on vahva: sinun hyvinvointisi tähden joku toinen on kärsinyt ja antanut jopa elämänsä.

Vaikka ilmiö ja sen psykologinen vaikute on käsitettävissä, en silti lakkaa ihmettelemästä sitä, miten suurta roolia näyttelevät puolustusvoimat ja sotahistoria Suomen itsenäisyyspäivän vietossa. Ymmärrän tietysti, että maailma on valitettavasti sellainen, että myös tänä päivänä puolustusvoimat ovat meille yksi rauhan tae. Toivottavasti sellainen, jota ei koskaan enää tarvita.

Vaikka ihmettelen, en ole itsekään siitä vapaa. Tosin Tuntemattoman sijasta meillä katsotaan tänä vuonna Helmikuun manifesti. Ja voi sitä illan mittaan kajahtaa Äänisen aallotkin.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!