Herra Diakonia

Mikko Malkavaaraa voi hyvällä syyllä kutsua Herra Diakoniaksi. Hän työskentelee opettajana ja tutkijana Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja on aikaisemmin toiminut Yhteisvastuukeräyksen johtajana. Malkavaara on teologian tohtori ja yleisen kirkkohistorian dosentti, joka on tutkinut muun muassa kansainvälistä diakoniaa, kirkkojenvälistä avustustoimintaa sekä diakonian ja sosiaalityön suhdetta.

Miten Mikko Malkavaarasta tuli diakonian läpäisemä mies?

Malkavaaran itsensä mukaan kolmesta varsin erilaisesta syystä.

Ensimmäinen niistä liittyy Yhteisvastuukeräykseen. Malkavaara työskenteli 25-vuotiaana Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliiton julkaisu- ja tiedotussihteerinä. Nuori tiedotussihteeri koki, ettei ole mitään järkeä istua omassa huoneessa reagoimassa tiedotustarpeisiin. Malkavaara päätti, että viestintä on niin keskeisessä roolissa organisaatiossa, että hänen tulisi olla jokaisen talon työalan asiantuntija ja hoitaa tiedotusta ennakoivasti.

Niinpä hän ryhtyi oma-aloitteisesti Seurakuntatoiminnan Keskusliiton eri työaloista vastaavien sijaiseksi tarvittaessa. Hän päätyi Yhteisvastuukeräyksen keräysjohtajaksi 29-vuotiaana.

Yhteisvastuukeräys oli todellinen koulu diakoniseen ajatteluun.

– Yhteisvastuukeräys toteutti uutta ajattelua. Se keskittyi uusiin polttaviin aiheisiin ja toi kampanjoilla näkyviin ihmisten pahoinvointia. Totesimme, että kirkkoherroille lähetetty kirje ei riitä vaan pitää tehostaa mainontaa ja markkinointia, Malkavaara muistelee.

Kristinusko näkyy auttamisena

Toinen syy, miksi diakonia valtasi alaa Mikko Malkavaaran elämässä, liittyi väitöskirjaan, jota hän teki työnsä ohella. Yleisen kirkkohistorian väitöskirja vuodelta 1993 käsittelee sitä, miten Luterilainen Maailmanliitto piti avustustyön kautta yhteyttä rautaesiripun taakse jääneisiin kirkkoihin toisen maailmansodan jälkeen.

Väitöskirjan teemaan tutustuminen aineistonhakumatkoineen opetti Malkavaaraa ymmärtämään, miten suurten avustusjärjestöjen rakenteet toimivat. Hän tajusi myös, miten tärkeää auttaminen on ihmisten yhteydenpidossa vaikeina aikoina.

Kolmas ja syvin syy diakoniaan kietoutumiselle löytyy Mikko Malkavaaran henkilökohtaisesta elämästä. Tamperelainen papinpoika eli koko lapsuutensa keskellä kirkkoa. Vähitellen yksi kysymys nousi ylitse muiden: Miten kristinusko näkyy arjessa? Malkavaara päätteli, että se näkyy rakkautena, apuna ja auttamisena. Oivallus tuntui erityisen tärkeä, koska Malkavaara ei kokenut auttamisen tunnetta sisimmässään muuten niin voimakkaana.

– Minulla on vaikeuksia sietää pahoinvointia muissa ja itsessä. Minulla ei ole sellaista itsestään selvää hoitoviettiä, että esimerkiksi ikinä hakeutuisin hoitoalalle, mutta minusta tuntuu itsestään selvän oikealta olla kehittämässä järjestelmiä, jotka pyrkivät auttamaan, Malkavaara pohtii.

Hän sanoo tuomitsevansa itseään jatkuvasti hätää kärsivien ohi kävelemisestä.

– Koen riittämättömyyttä, koska maailma huutaa apua, jokaiselta. Vaikka en pysähdy auttamaan, annan kyllä ropojani rakenteisiin, jotka auttavat.

Malkavaara kiusaantuu siitä kovin tavallisesta ajatuksesta, että kristinuskon idea olisi hakea hyvää hengellistä oloa, uskonnollista kokemusta tai tietoa siitä, millaista on olla hyvä kristitty.

Itseensä käpertymällä ihminen jää puolitiehen eikä avaudu ulospäin, kohti toista ihmistä.

Kolme ihannetta

Mitä kirkon diakoniatyölle kuuluu juuri nyt? Mikko Malkavaara lähestyy kysymystä pohtimalla kirkon diakoniatyöntekijöiden ammatillista roolia. Malkavaaran mukaan kirkon diakoniatyön toimintakulttuuri on hyvin yksilökeskeistä. Yksittäinen työntekijä pääsee tai joutuu ratkaisemaan isoja kysymyksiä.

Nykyisen diakonian eräänlainen runkoammatti on yhä diakonissa, joka 1970-luvun alkuun asti tunnettiin kiertävänä sairaanhoitajana.

– Diakonissan ammatti-identiteetin klassista ihannetta on kiittäminen siitä, että diakonian tehtäväksi nähdään kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen.

Malkavaaran mukaan kirkossa elää tällä hetkellä rinnakkaisia diakonisen toiminnan malleja. Niitä on ainakin kolme. Ensimmäinen ihanteista pitää sisällään ärhäkkää barrikadeille nousemista asiakkaan puolesta.

Toiseen liittyy ajatus, joka on sanana Malkavaaran mielestä hiukan puistattava, nimittäin ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen. Arkisemmin sanottuna kyse on sielunhoidosta ja rinnakkaiselosta asiakkaan kanssa. Tämä diakoninen lähestymistapa on ensin mainittua paljon pehmeämpi.

Kolmatta diakoniatyöntekijän arkkityyppiä Malkavaara kuvailee seurakunnan ”yleismiesnaisjantuseksi”, tyypiksi, joka korostaa hengellistä työtä, järjestää kaikenlaista ja toimii tarvittaessa myös puhujana papin tapaan. Tässä diakonian ihanteessa sama ihminen panee päähänsä hetkittäin eri hatun.

Työntekijät jäävät yksin

Malkavaaran mukaan diakoniatyöntekijät ovat vaarassa uupua, koska heidät jätetään yksin.

– Jos rumasti sanoo, kirkko on jättänyt yhden työntekijäryhmän harteille huolehtia syrjäytyneistä ja moniongelmaisista ihmisistä. Taistelun kärki unohdetaan ja jätetään diakoniatyöntekijöille, jotka huomaavat kerta toisensa jälkeen jäävänsä yksin.

Tällä hetkellä kirkon työalat eivät läpäise toisiaan vaan toimivat lohkoissa.

– Tästä pitää puhua. Lohkoutumista edistävät ammattiryhmien välinen kateus sekä kielellinen vallankäyttö, joka vähättelee toisten työtä.

Malkavaara ottaa esimerkiksi diakoniatyöntekijöitä ja nuorisotyöntekijöitä kouluttavan Diakonia-ammattikorkeakoulun, Diakin, jossa koulutettavat kirkon nuorisotyönohjaajat saavat samalla myös sosionomin koulutuksen ja tutkinnon. Malkavaara kysyy, ovatko esimerkiksi nuorisotyöntekijät tästä läpäisevästä koulutusperiaatteesta huolimatta entistä herkempiä sosiaalisessa omassatunnossa?

– Jos nuoria on 90 ja yksi heistä voi huonosti, lähteekö nuorisotyöntekijä etsimään sitä yhtä vai voittaako hyvän meiningin luominen isolle porukalle?

Malkavaara huomauttaa, että erityisnuorisotyö onneksi huolehtii vaikeimmassa tilanteessa olevista nuorista ja etsii heitä. Erityisnuorisotyö toteutuu kuitenkin vain suuremmilla paikkakunnilla.

Lähetys ja diakonia napit vastakkain?

Toisinaan kuulee väitteen, että suomalaiset seurakuntalaiset jakaantuisivat diakonia- ja lähetysihmisiin. Mikko Malkavaara ei täysin lämpene ajatukselle.

– Molemmista innostuneita on lukemattomia. Aiheeseen kuitenkin liittyy jonkinlaista kahtiajakoa. Nuoruuteni Tampereella lähetys kiinnosti porvarillisempia piirejä ja diakonia demareita. Tästä ei kuitenkaan ole mitään tutkittua tietoa, Malkavaara muistuttaa.

Hän myöntää itsekin joskus olleensa hämmästynyt, kun hänet on pyydetty seurakuntaan puhumaan Yhteisvastuukeräyksestä ja tilaisuudessa tarjoillusta hernesopasta saadut rahat ovat menneet jollekin lähetysjärjestölle.

– Suomessa on tapana rakentaa meikäläisyyksiä. Täällä on yhdistyspohjainen ajattelu. Tosiasiassa kuitenkin lähetystyö on suurelta osalta diakoniaa ja lähetystyön ystäviin kuuluu kaikin tavoin diakoniaa tukevia ihmisiä. Diakonia ei myöskään ole irrallaan julistuksesta. Kateus puolin toisin on tietenkin se paha, joka on aina keskellämme. Siitä meidän pitäisi vain kasvaa.

Malkavaaran mielestä Yhteisvastuukeräyksen konsepti on siitäkin syystä hieno, että kotimainen ja kansainvälinen kohde ovat siinä aina rinnakkain.

Kuuluuko diakonian ääni?

Kirkon diakoniatyöllä oli korkea profiili 1990-luvulla laman ja sen jälkihoidon aikana. Suomalaiseen yhteiskuntaan oli 1980-luvulla levinnyt uusliberalistista ajattelua, ja vuosikymmenen lopun ”kulutusjuhlien” aikaan se voimistui. Se siistiytyi, kun työttömyyslukemat alkoivat näyttää 20–30 prosenttia.

– Sitten uusliberalismi yltyi taas ja kirkko alkoi toimia sen vastavoimana. Kirkon nälkäryhmän köyhyyskannanotto otettiin sellaisenaan osaksi Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmaa, ja piispat julkaisivat keväällä 1999 paastokirjeensä ”Kohti yhteistä hyvää”, joka tulkittiin markkinatalouden ja uusliberalismin kritiikiksi. Talouselämän edustajat vaivaantuivat, koska kirkon kritiikki oli niin kovaa, Malkavaara muistelee.

Kirkon ääni oli tuolloin vahva ja kirkostaeroamisprosentti ennätyksellisen pieni. Miksi kirkon diakoninen ääni tuntuu noihin aikoihin verrattuna vaimentuneen?

Malkavaaran mukaan levy jäi pyörimään eikä jaksanut enää kiinnostaa mediaa tai suurta yleisöä.

Jukka Paarman viesti oli ihan sama kuin John Vikströmillä, mutta sitä ei enää kuunneltu yhtä innostuneena.

Uutta analyysiä tarvitaan

Malkavaara huomauttaa, että 1990-luvun lopusta on kulunut jo pitkä aika, mutta kirkossa ei ole syntynyt uutta yhteiskunta-analyysia. Siksi sen ääni ei erotu.

– Ongelma koskee tavallaan koko yhteiskuntaa. Kysytään, kenen ääni pitäisi ottaa? Kenen puolella ollaan? 1990-luvulla se tiedettiin. Diakonityöntekijät olivat kuin vapaapalokunta, joka valitsi kohteensa ja toimi!

Toisaalta Malkavaaran mukaan on totta sekin, että yhteiskunnassa ei juuri nyt ole tilausta selkeälle erottuvalle viestille, joka voisi tulla kirkon suunnalta.

– Meillä on jopa kokoomuslainen presidentti, joka varoittaa ahneuden vaaroista. On kiinnostavaa, että vaikka talous on ollut tapetilla ja huolenaiheena vuodesta 2008 asti, Suomessa ei ole syntynyt kansallista kiinnostusta tai rivit kokoavaa liikehdintää. Korkeintaan jaksetaan kysellä itsekkäästi, miksi Kreikkaa autetaan niin paljon.

Mikko Malkavaaran mukaan olennainen kysymys kuuluu, onko kirkon diakoninen ääni heikentynyt siksi, että kirkon viesti ei enää jaksa kiinnostaa, vai siksi, että kirkko ei enää jaksa mennä sinne, missä hätä on suurin?

– Vaikea sanoa.

Yksi syy kirkon diakonisen äänen hiljenemiseen saattaa Malkavaaran mukaan löytyä siitä, että kirkolla on paljon muita ongelmia, joiden kanssa kamppailla, kuten jäsenten väheneminen ja heikko sitoutuminen.

Saarna ilman tekoja on onttoa kuminaa

Entä miksi diakoniaa ylipäätään tarvitaan yhteiskunnan sosiaalityön lisäksi?

– Hyvä kysymys, Malkavaara sanoo.

Hän toteaa, että yhteiskunnan kannalta diakonia on tietenkin hyvä yhteistyökumppani. Se on avuksi siellä, missä sitä tarvitaan.

– Kirkko ja sen diakonia ovat antaneet yhteiskunnallemme sen eetoksen, että hätään joutuneista on pidettävä huolta. Esimerkiksi Nepalissa ja Intiassa sitä eetosta ei ole! Totisesti kristinuskon takia me edes puhumme sellaisista asioista kuin vaikka hoivapalvelut, Malkavaara sanoo.

Malkavaara muistuttaa, että luterilaisen näkemyksen mukaan lähimmäisenrakkaus toteutuu arjen kutsumuksessa, kotona ja työpaikoilla. Kirkolla ei ole omia kristillisiä rinnakkaisorganisaatioita vaikkapa sairaaloille tai vanhainkodeille. Luterilaisen näkemyksen mukaan kirkon jäsenet eli kristityt toteuttavat kutsumustaan maallisissa rakenteissa siinä missä hengellisissäkin.

Diakoniaa tarvitaan Mikko Malkavaaran mukaan siksi, että kirkon puhe ei olisi vain sanojen puhetta vaan myös tekojen puhetta. Diakoniaa tarvitaan, jotta lähimmäisenrakkaus tulisi näkyviin.

– Saarna on muuten onttoa kuminaa. Sellainen kristitty, jolle henkilökohtainen hartauselämä on tärkeämpää kuin muiden auttaminen, voi kysyä kuuluuko niin olla.

Malkavaaran mukaan kirkko on diakonian kirkko siksi, että lähimmäisen rakastaminen on kirkon ja jokaisen kristityn tehtävä. Diakoniatyö on tekojen saarnaa.

Edellinen artikkeliPoliisille tutkintapyyntö uskonnollisesta vihapuheesta Seurakuntalainen.fi:ssä
Seuraava artikkeliMTV3 ja Tukikummit tempaisevat perjantaina nuorten syrjäytymistä vastaan

Ei näytettäviä viestejä