Hengellisen ohjauksen tavoitteena on, että ihmisen Jumala-suhteessa tapahtuisi syvenemistä, määrittelee Helsingin hiippakunnan hiippakuntasihteeri, pastori Jaana Räntilä.
– Ihminen voi oppia kuuntelemaan paremmin Jumalan läsnäoloa ja tahtoa omassa arjessaan. Usko läpäisee elämän ja elämä läpäisee uskon.
Hengellisessä ohjauksessa ihminen tarkastelee ja jäsentää uskonkysymyksiä, elämäänsä ja hengellistä matkaansa kahden kesken ohjaajan kanssa, ohjaajan vetämässä vertaisryhmässä tai ohjatussa retriitissä.
Hengellisen ohjauksen perinne juontaa kauas kirkon historiaan. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa hengellinen ohjaus on toteutunut vaihtelevasti.
Perimmäinen hengellinen ohjaaja on Pyhä Henki
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana toimintamallia on pyritty kehittämään eri hiippakunnissa ja Hiljaisuuden ystävät ry:n piirissä. Hiippakuntatasolla hengellinen ohjaus on ollut toistaiseksi ehkä eniten esillä Tampereen hiippakunnassa.
Hengellinen ohjaus on tarkoitettu niin kirkon työntekijöille kuin seurakuntalaisille. Hengellisenä ohjaajana voi toimia pappi, seurakunnan muu työntekijä tai yhtä lailla joku muu kristitty.
Jaana Räntilän mukaan hengellisen ohjauksen päämääränä on, että erityisesti ihmisen emotionaalinen suhde Jumalaan vahvistuisi.
– Se perustuu luottamukseen, uskollisuuteen, sitoutumiseen ja turvautumiseen.
Sen sijaan hengellisessä ohjauksessa eivät korostu dogmaattiset ja kognitiiviset kysymykset.
– Toki nekin voivat olla osa ohjausta, ihminen on kokonaisuus. Raamattu, sakramentit ja muut uskonnon harjoittamisen muodot liittyvät kiinteästi hengelliseen ohjaukseen.
Räntilän mukaan parhaimmillaan hengellinen ohjaaja on eräänlainen matkakumppani. Sen sijaan hengellinen ohjaaja ei ole opettaja, Raamatun selittäjä tai kaikkitietävä guru.
Hengellinen ohjaaja ei pyri vaikuttamaan ohjattavansa elämään vaan tekee tilaa Jumalan toiminnalle.
– Onkin sanottu, että prosessin varsinainen ohjaaja on Pyhä Henki.
Sielunhoito on jäänyt seurakuntatyössä paitsioon
Seurakuntalaisten keskuudessa on Jaana Räntilän mukaan paljon kysyntää ja tarvetta hengelliselle ohjaukselle. Moni tarvitsee ja toivoo tukea, jotta usko voisi kasvaa.
– Tähän meidän on pystyttävä kirkkona vastaamaan. Rippikouluvaiheessa ihmisillä on 15-vuotiaan usko, jonka jälkeen monelle käy niin, ettei heidän Jumala-suhteensa kasva eikä Jumala-käsityksensä muutu. Sitten moni luopuu uskostaan, koska se ei enää vastaa aikuisen ajatteluun ja kysymyksiin.
Räntilä toteaa, että pappien ja muidenkin seurakunnan työntekijöiden tulee olla valmiita kuuntelemaan ja kohtaamaan seurakuntalaisten erilaisia kysymyksiä. Ne voivat olla eksistentiaalisia tai liittyä kärsimyksen ongelmaan.
Ihminen voi olla jumissa omassa rukouselämässään tai uskonelämässä voi olla muuten kuiva kausi. Ihminen voi pohtia miten hän voisi kokea elämänsä merkityksellisemmäksi tai mistä hän saisi toivoa. Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä voi pohtia yhdessä hengellisen ohjaajan kanssa.
Räntilän mukaan hengellisen ohjauksen ohella ylipäätään sielunhoito on jäänyt luterilaisessa kirkossa paitsioon.
– Sitä harjoitetaan lähinnä erityistyömuodoissa kuten perheneuvonnassa ja sairaalasielunhoidossa sekä myös diakoniassa. Sen sijaan muuten sielunhoidon aktiivinen tarjoaminen on kirkossamme aika vähäistä.
Räntilän mielestä luterilaisuudessa kilvoittelun ja uskossa kasvamisen kysymykset ovat jääneet jossain määrin taka-alalle.
– Kun kaikki on armoa, on ehkä luovuttu siitä ajatuksesta, että hengellisen elämän suhteen voisi olla myös päämäärätietoinen. Kilvoittelu ja hengellisen elämän kasvuun tähtäävät uskonnonharjoittamisen muodot on voitu liittää muihin kirkkokuntiin, esimerkiksi katolilaisuuteen, ortodoksisuuteen ja ehkä myös vapaisiin suuntiin.
”Harva rohkenee kutsua itseään hengelliseksi ohjaajaksi”
Tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole rakenteita, jonka puitteissa seurakuntalaisille tai kirkon työntekijöille olisi systemaattisesti tarjolla hengellistä ohjausta.
– Hengellisiä ohjaajia on tarjolla jonkin verran siellä täällä. Asiaan vaikuttaa myös se, että teemaan liittyvä identiteetti on aika ohutta ja harva rohkenee kutsua itseään hengelliseksi ohjaajaksi, Räntilä toteaa.
Räntilän mielestä varsinkin jokaisen kirkon hengellisen työntekijän työkalupakkiin ja identiteettiin pitäisi sisältyä mahdollisuus hengellisenä ohjaajana toimimiseen. Käytännössä näin ei välttämättä ole, jos työntekijä ei ole käynyt aiheeseen liittyvää koulutusta tai toiminut muuten itse ohjattavana.
Räntilän mukaan kirkon työntekijöiden saamassa koulutuksellisessa tuessa hengellinen ja henkilökohtaisempi ulottuvuus on ylipäätään usein pienessä roolissa.
– Kirkossa keskitytään usein rakenteisiin sekä organisaatio- ja työyhteisökysymyksiin. Hengellisen elämän ja -ohjauksen sekä omasta persoonasta nousevat kysymykset ovat usein taka-alalla.
Erityisesti työnohjaukseen liittyen kirkossa on Räntilän mielestä hyvät rakenteet. Se keskittyy kuitenkin nimensä mukaisesti työasioihin, kuten usein myös työntekijöiden mentorointi. Kirkon työntekijöillä on näidenkin kohdalla hengellistä ulottuvuutta, mutta hengellinen ohjaus on selvästi laaja-alaisempaa.
Uskonnonharjoittamisesta suuntaa näyttävä voima
Jaana Räntilä kertoo hiippakuntien toimintaa johtavien dekaanien korostaneen, että hengellistä ohjausta pitäisi tapahtua seurakunnissa koko työyhteisön tasolla.
– Näin uskonnonharjoittaminen voisi syventyä niin työn keskellä kuin arjessa. Samalla hengellinen ulottuvuus voisi tulla nykyistä enemmän työtä kantavaksi ja suuntaa näyttäväksi voimaksi.
Kirkossa on toiminut muutamien vuosien ajan eri hiippakuntien, Kirkkohallituksen ja Hiljaisuuden ystävien edustajista koostuva hengellisen ohjauksen verkosto.
Siinä pohditaan ydinkysymyksiä: mitä hengellinen ohjaus on, onko sitä ja pitäisikö sitä olla meidän kirkossamme sekä millä tavalla asiaa voisi mahdollisesti kirkossa edistää.
– Kehitysaskelia on jo otettu. Esimerkiksi meillä Helsingin hiippakunnassa on päätetty rakentaa yhdessä suurten seurakuntayhtymien ja Hiljaisuuden ystävät ry:n kanssa koulutus, josta saadaan jatkossa työhönsä sitoutuneita hengellisiä ohjaajia.
Räntilän mukaan joissakin kristillisissä perinteissä on korostettu, ettei hengellistä ohjausta voi opiskella.
– Jotkut ovat nähneet sen erityisenä karismana, armolahjana. Esimerkiksi itse ajattelen kuitenkin niin, että hengelliseksi ohjaajaksi voi myös kasvaa.
Jaana Räntilän lisäksi juttua varten on taustahaastateltu Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtajaa, pastori Sirkka-Liisa Rauniota ja Hengellisen ohjauksen pastori Jussi Holopaista Tampereen seurakuntayhtymästä.
Kuva: Markku Pihlaja