– Olavi Kareksen sanat ovat lohduttaneet minua kautta vuosien: Sinun ei tarvitse uskoa kirkkoon, sinun ei tarvitse uskoa pappeja. Usko Kristukseen, toteaa Anjalankosken ensi kesänä eläkkeelle jäävä kirkkoherra Heikki Heinonen.
Nuoruudessaan Heinonen teki ”oikeita töitä” kaapelitehtaalla ja leipomoissa, mutta sittemmin pappisopinnot alkoivat kiinnostaa. Viisikymppisenä hän uupui papin työssään ja Jumala tuuppasi hänet tutustumaan kunnolla itseensä. Hengellinen elämäkin uudistui.
Heinonen vierastaa kaikkea teennäistä pönöttämistä ja on iloinnut kirkon avartuessa ahtaista ajattelumalleistaan. Vieläkin kirkon holhoava hengellinen ote silti tukahduttaa hänen mukaansa liikaa ihmisten vapautta ja luovuutta.
– Tällaisen laitoskirkon, viranomaisyhteisön ei ole helppo olla aidon hengellisyyden edustaja, hän sanoo.
Kuka olet? Milloin jäät eläkkeelle? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen Anjalankosken kirkkoherra Heikki Heinonen. Olen palvellut papin virassa 32 vuotta. Eläkkeelle jään elokuun alussa 2017.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
Olen lähtöisin Helsingistä. Olin Ressun poikia. Lukioaikana lukuhalut katosivat muiden kiinnostavampien asioiden tähden. Olin joitakin vuosia työssä Nokian kaapelitehtaalla, tekstiilivärjäämössä ja joitakin vuosia Primulan ja Columbian leipomoissa. Työt kylläännyttivät ja sain uuden kimmokkeen opiskeluun ja suoritinkin Mäkelänrinteen iltalukion työn ohessa.
Opettajan työ oli vahvasti mielessäni, mutta rohkaistuin sitten hakeutumaan teologiseen tiedekuntaan. Vuonna 1985 aloitin Inkeroisten seurakunnan nuorisopappina. Vuodet 1992–1998 palvelin samaisen seurakunnan kirkkoherrana. Paikallisten seurakuntien yhdistyessä palvelin kappalaisena Anjalankosken seurakunnassa. Kirkkoherran tehtävät kutsuivat taas vuonna 2012 ja niistä jään eläkkeelle.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
Työuran alussa koin koulutuksen tukevan vain osittain papin työssä. Mutta tässäkin työ on opettanut. Huomasin myös, miten paljon oli hyötyä siitä, että olin ollut pitkään muissa töissä tavallisten työtätekevien toverina. Oli luontevaa kohdata ja keskustella ”oikeita” töitä tekevien seurakuntalaisten kanssa. Toki opetus yliopistossa oli monipuolista ja sivistävää. Erityisesti sain paljon Voitto Huotarin saarnaan liittyvistä luennoista.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
Noin 50-vuotiaana uupumuksen oireet tulvahtivat esiin. Omat eväät oli syöty. Joskus tuntui kuin joku olisi sammuttanut valot elämästä. Samoihin aikoihin ollut vuorotteluvapaa antoi mahdollisuuden hengähtää ja etsiä uutta tietä. Uupumisesta voikin tulla parhaimmillaan mahdollisuus uudistua ja löytää aidompi hengellinen elämä. Tilanne pakottaa hyväksymään heikkoutensa ja vajavaisuutensa. Tommy Hellstenin kuvaus on kuin omasta tilanteestani: Pyrin hädässäni Jumalan syliin, mutta hän työnsi minut pois ja sanoi: Mene tutustumaan itseesi.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
Rippikouluun en yleensä lähtenyt mielelläni, mutta vuosien aikana huomasin, miten terveellistä oli nuorten seura. Ja kun nuoriin sai yhteyttä, se tuntui kivalta viime vuosiin saakka.
Ylipäänsä on ollut usein antoisaa puhua ja kirjoittaa eri tilanteissa. Tuoda esiin näköaloja elämään, auttaa ihmisiä tuntemaan.
Viime vuosina rohkaistuin toteuttamaan kaksi Beatles-jumalanpalvelusta. Löysin paikkakunnalta sielunveljiä, jotka olivat syttyneet samasta musiikista. Palveluksissa hieno musiikki kohtasi Raamatun sanoman ja maailman. Vastaanotto oli pääsääntöisesti hyvä ja kirkot täyttyivät. Koimme jotakin uutta. Se oli tarkoituskin. Ei ollut ajatuksena panna sivuun tavallisia messuja, vaan antaa ikään kuin signaali, että hengellisyyttä ja etsintää voi olla monella tavalla ja taholla. Samaan tavoitteeseen pyrittiin viime syksynä Syntisten virsikirjan laulutilaisuudessa.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
Jotkut siunaustilaisuudet, usein hyvin surulliset, jäävät kyllä mieleen. Ja niihin liittyvät ihmiset. Heidän kanssaan on yhdessä kuljettu elämän vaikeimpia tienpätkiä. Vaikeat ajat kirvoittavat ihmisissä esiin sitä parhainta.
Messussa saattaa kokea lähes onnea rikkaan ja siunauksellisen hengenelämän äärellä. Toki myös monet juhlahetket kuten virkaansiunaamiset ovat jääneet mieltä ylentävinä mieleen.
Miten kirkko on muuttunut sinä aikana, jonka olit siellä töissä?
Epäaito tärkeily – pönöttäminen – on vähentynyt, tosin se ei ole kokonaan hävinnyt. Ei varmaan itsestänikään.
Olen kokenut hyvänä, että on avarruttu ahtaista ajatusmalleista. Tosin edelleenkin tulee vastaan äärimmäistä vanhoillisuutta. Sellainen kirkkomme näyttää olevan.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
Kirkko voisi olla kulttuurissamme aito hengellinen tekijä ja yhteisö. Se voisi edustaa sellaisia vaihtoehtoisia arvoja, mitä muut eivät pidä yllä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirkko valitsee ”brezneviläisen” pysähtyneisyyden.
Vieläkin kirkon holhoava hengellinen ote tukahduttaa vapautta. Ideologiat ja ismit tahtovat olla sellaisia, että ne taivuttavat yksilöä haluamaansa muotoon ja suuntaan. Dogmaattinen uskonto ei tee tässä poikkeusta. Siinä ei ihmisen ole aina hyvä olla.
Pelkään pahoin, ettei kansa niinkään etäänny kirkosta vaan kirkko kansasta. Kirkossa pitäisi päästä lähemmäksi tämän päivän ihmisten todellisuutta. Niin kuin lauluntekijä toteaa: ”En halua elää mitään hengellistä elämää, haluan elää elämää”.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Työni on ollut monipuolista ja rikasta. Siinä on mahdollista kohdata hyvin erilaisia ihmisiä yhteiskunnan eri puolilta. Byrokratia ja lainoppineisuus ovat välillä kiusana. Hallintotyö on välttämätöntä ja asiat tulee hoitaa hyvin, mutta ne eivät ole ollenkaan tärkeitä ja lainkaan niin kiinnostavia, kun jotkut antavat ymmärtää. Tällaisen laitoskirkon, viranomaisyhteisön ei ole helppo olla aidon hengellisyyden edustaja.
Seurakunnissa on edelleen liian paljon kulissielämää, on esittämistä, teeskentelemistä ja suorittamista. Aidolle ihmiselle ei ole usein tilaa eikä happea.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Uupumisesta toipuessani huomasin, että on välttämätöntä ilmaista ja puhua jotakin omaa. Holhoava ja tukahduttava kirkollisuus, jossa kerrotaan, miten pitää ajatella, tukahduttaa luovuuden löytämistä. Omien tunteiden ja äänen löytäminen johtaa henkisesti tervehdyttävälle tielle. Siitä käsin hengellisyyskin saa uusia ulottuvuuksia. Persoonan läsnäolo – sitä korottamatta – tekee myös liturgisia tekstejä elävämmiksi.
Miten pappien ja erityisesti kirkkoherrojen työssä jaksamista pitäisi tukea ja kehittää?
Pappien kokouksissa huomaan usein osallistujien keskustelevan seurakunnan ja työn asioista aamusta iltaan. Voin kokouksissa välillä huonosti ja ajattelen, etteivät nuokaan taida ihan terveitä olla. Tällaisen viranomaiskirkon asiat eivät viime kädessä ole niin valtavan tärkeitä. Eivätkö ne ole kuitenkin ihmisten luomia ja sopimia juttuja. On vaara että tärkeily ja itsetyytyväisyys ulottuu liikaa itse meihin viranhaltijoihin.
Koen ettei ole viisasta työskennellä urakehitystä ajatellen. Työskentely ja itsensä antaminen ihmisten keskelle on elämän paikka. Ehkä sieltä avautuu tie eteenpäin.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Nuorena kuulin Olavi Kareksen TV-hartauden jossa hän sanoi: Sinun ei tarvitse uskoa kirkkoon, sinun ei tarvitse uskoa pappeja. Usko Kristukseen. Tuo lause on antanut näkökulmaa ja se on osoittautunut tarpeelliseksi ja lohduttavaksi kautta vuosien.
Totta on myös toteamus, että hengellisyyteen tarvitaan ripaus maallisuutta, muuten hengellisyys näivettyy.
Ei ole hassummin ilmaistu tämäkään: Usko on terveellistä kohtuudella nautittuna.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Kun seurakuntiamme yhdistettiin, minusta tuli kappalainen ja kollegastani Juhani Huovilasta tuli kirkkoherrana esimies. Opettelin olemaan kunnon alainen. Lukuisissa kanssakäymisissä en kokenut milloinkaan Juhanin kanssa, että olisin jotenkin vähäpätöisempi. Sopeuduimme tämän johdosta hienosti uusiin asetelmiin. Sain oppia miten mukavaa voi olla alainen hyvälle esimiehelle.
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
Paikkakunnalle tultuani löysin ensimmäisenä kesänä porukan, joka pelaa jalkapalloa. 32 vuotta olen pelannut tässä joukkueessa. Talvisin olemme pelanneet sählyä. Toisinaan on ilo pelata myös Mypan ikämiehissä. Sieltä löytyy hyökkäyksen kärjestä yli kahdeksankymppisiä pelaajia. Eli jos terveyttä riittää, en joudu vilttiketjuun ihan lähivuosina.
Viime vuosina olemme vaimoni kanssa talvilomilla tehneet tutkimusmatkoja Intiaan. Siitä on tullut melkoinen henkireikä ja voimaannuttava harrastus. Eläkkeellä ollessa matkat voinevat olla vähän pidempiä. Myös Italian kieli ja matkat ovat tulleet uusina harrastuksina kuvioon.
Kotioloissa viihdyn hyvin musiikin, kirjojen ja elokuvien parissa, penkkiurheilua unohtamatta.
Mielenkiintoista on tämä elämän pyhiinvaellus, joka jatkuu elämänvaiheesta toiseen. Mitä lie on tien varrelle varattu.
Kuva: Outi Heinonen. Kuva on otettu pienessä italialaiskaupungissa San Gimignanossa, Toscanassa.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***