On kaunis synnyinmaamme. Toivo Kuulan säveltämän virren 574 keinuva melodia alkaa heti soida mielessäni. Silmieni eteen piirtyvät vaaramaisemat, järvien välkkyvät vedet, heilimöivät viljapellot ja ilta-auringossa punertavat pitkät, paksut männynrungot. Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan! Luot, Herra, työhön, vaivaan katseesi laupiaan.

Maailma on uhkakuvia ja huolia täynnä. Keskellä kesän kauneutta pohdin erityisen tarkkaan, mihin voin vaikuttaa ja mihin en. Harhautuville drooneille en varmuudella mahda mitään. Kieltäydyn siis murehtimasta niitä ja ajattelen, että jos kohdalle osuvat, se on sitten kohtaloni. Kovin vähän mahdan myöskään maailman johtajien sanoille tai teoille. Voin siis sulkea nekin hetkeksi mielestäni.

Läheisten huoliin ja kärsimyksiin minulla on – ainakin teoriassa – enemmän vaikutusvaltaa. Ilman rajoja en selviä niistäkään. En tiedä, mihin minulla on oikeus raja kulloinkin vetää. Sen kuitenkin tiedän, että vastuullani on varmistaa, että jaksan tehdä työtä, auttaa ja huolehtia jatkossakin. Ilman huolivapaita hetkiä se ei onnistu. Jos muuta kuvittelen, luulen itsestäni liikoja.

Toisaalta läheisten avun tarve ei katso aikaa tai paikkaa. Tummat pilvet nousevat yhtäkkiä ja lupaa kysymättä kesätaivaallekin. Lomasuunnitelmat voivat mennä uusiksi – ja koko elämä. Senkin kanssa on sitten vaan elettävä.

Taas lauhat tuulet soittaa urkuja hongiston ja Herraa kunnioittaa, hän kaiken luoja on.

Hyvä Jumala, maailmankaikkeuden Luoja, anna meille viisautta ymmärtää, milloin kuuluu venyä, taipua ja joustaa, ja milloin on oikein pitää kiinni rajoistaan. Anna jokaiselle taakankantajalle tänä kesänä muutama hetki vailla jatkuvaa kipua, huolta tai hätää! Vapauta ja vapahda pieneksi hetkeksi velvollisuuksista ja kevennä kuormaa.

Armahda meidät ahdistuksesta, jossa kuvittelemme itsemme korvaamattomiksi – tai tarpeettomiksi. Lataa akkujamme lauhan tuulen lempeässä lämmössä. Nyt armon kerjääjinä me saamme iloita, helteessä nääntyvinä huokaamme toivossa.