Houghtonin lentokentällä Lake Superioriin työntyvällä Keweenaw’n niemimaalla olo on maaliskuun puolivälissä kuin Lapissa. Vastassa on valtavien lumikinosten lisäksi Calumetin katolisen seurakunnan diakoni Jeremiah Mason, jolla on äitinsä puolelta suomalaiset sukujuuret.

Ravintoloissa, museoissa, kaupoissa ja kirkoissa saamme perusteellisen perehdytyksen Michiganin osavaltion Yläniemimaan (Upper Peninsula) ja sen asukkaiden, yooperien kulttuuriin. Nimitys yooper tulee niemimaan lyhenteestä UP.

– Kaikkihan täällä ovat jollain lailla suomalaisia, Maseno sanoo ja lisää, että italialaisetkin puhuvat täällä englantia suomalaisella aksentilla.

Tosiaan, tarjoilija, baaritiskillä roikkuja, naapuripöydän seniorikiekkoilijat ja matkamuistomyymälän henkilökunta ovat kaikki etnisesti suomalaisia.

Olemme kuin toisessa Suomessa, mutta myös kuin toisessa ajassa ja ulottuvuudessa. Vaikka Yläniemimaa kattaa lähes kolmasosan Michiganin pinta-alasta, siellä asuu vain kolme prosenttia osavaltion väestöstä. Tämä on vähän tunnettua, eksoottista syrjäseutua. Harva on tästä paikasta edes kuullut, vielä harvempi täällä käynyt.

Kuitenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa täällä “kuparisaarella” toimivat maailman suurimmat kuparikaivokset, ja niille suomalaiset tulivat sankoin joukoin töihin.

Amerikansuomalaiset ovat edelleen koko Michiganin Yläniemimaan suurin etninen ryhmä. Noin kolmasosalla väestöstä eli noin sadallatuhannella on amerikansuomalaista verta.

Hyvin harva puhuu enää suomea, mutta tietyt sanat ja termit kuten maitoa, kahviaika ja paha poika kuuluvat kulttuuriin.

Tietyt sanat kuten maitoa, kahviaika ja paha poika kuuluvat kulttuuriin.

MYÖS LESTADIOLAISUUDELLA on erittäin vahva asema paikallisessa kulttuurissa. Ensimmäinen lestadiolaisseurakunta perustettiin vuonna 1872, ja sen nimi oli suomennettuna Salomon Korteniemen luterilainen seura.

Sittemmin seuraväki on hajaantunut lähes kymmeneen alaryhmään, joista merkittävimmät ovat First Apostolic Lutheran, Old Apostolic Lutheran, Apostolic Lutheran, Independent Apostolic Lutheran ja Laestadian Lutheran.

Muutenkin kirkkoja riittää. Calumet on reilun 600 asukkaan kylä, mutta sunnuntaisin siellä on tusinan verran eri tunnustuskuntien jumalanpalveluksia, joista valita.

Prosentuaalisesti lestadiolaisuuden merkitys on Michiganin Yläniemimaalla suurempi kuin Suomessa. Tähän on ilmeisesti vaikuttanut se, että Amerikkaan lähdettiin tavallista enemmän köyhästä Pohjois-Suomesta ja Pohjanmaalta, vahvoilta lestadiolaisalueilta. Lisäsyinä voidaan mainita siirtolaisten yhteisöllisyys, seurakuntien kokoava rooli ja lestadiolaisten suuret perheet.

Mistään määrällisesti valtavasta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse. Koko Amerikassa on eri sortin lestadiolaisia yhteensä ehkä noin 30 000 henkeä, selvästi vähemmän kuin Suomessa.

Lestadiolaisia kutsutaan uudella mantereella kokoavasti apostolis-luterilaisiksi, tai ainakin Keweenaw’n niemimaalla lyhyemmin vain termillä apostolic.

Bangers viittaa Raamatulla päähän lyömiseen, bunners taas naisten hiusnutturoihin.

Ulkopuoliset eivät välttämättä erota alaryhmiä, jotka tosin erottuivat toisistaan vahvasti pandemia-aikana. Silloin yksi ryhmä kielsi koko koronan olemassaolon, toinen taas sulki kiltisti ovensa, kolmas järjesti useita seuroja pienemmillä porukoilla.

Alaryhmille on toki myös omat slanginimensä. First aps tai bangers ovat töröläläisiä, old aps tai bunners esikoislestadiolaisia. Bangers viittaa Raamatulla päähän lyömiseen, bunners taas naisten hiusnutturoihin.

Entiset lestadiolaiset ovat BGBs eli bangers gone bad tai bunners gone bad, Jeremiah Mason kertoo nauraen.

Masonin oma isoisä oli jättänyt lestadiolaisuuden ja mennyt naimisiin irlantilais-kanadanranskalaisen katolilaisen kanssa. Tarina ei ole täälläpäin lainkaan tavaton. Suomalaiset ovat eläneet rinta rinnan saksalaisten, kroatialaisten, slovenialaisten ja muiden etnisten ryhmien kanssa, ja ristiin naiminen on synnyttänyt Euroopassa harvinaisempia uskonnollisia yhdistelmiä.

VANHAHTAVAA LAPPILAISTA murretta puhuvalla Suomen kunniakonsulilla Jim Kurtilla on samantapainen sukuhistoria kuin Masonilla. Hän on entisen katolisen kirkon tiloissa toimivan Finnish American Heritage Center -kulttuuriperintökeskuksen edellinen johtaja. Johtokunta joutui väittelemään siitä, voisiko katolilainen johtaa amerikansuomalaista kulttuurikeskusta, Kurtti kertoo.

Hänen arvionsa mukaan Michiganin Yläniemimaalla Marquetten hiippakunnassa on jopa tuhansia etnisesti suomalaisia katolilaisia, mukaan lukien puolisen tusinaa pappia. Tämä käytännössä tuplaa etnisesti suomalaisten katolilaisten määrän.

Jeremiah Mason muistuttaa humoristiseen tapaansa kolikon kääntöpuolesta: toisaalta meillä on sitten myös italialaisia lestadiolaisia.

Sellainen on Hancockin kaupungissa asuva Zion Lutheran -seurakunnan pastori Jesse Aho. Hän on etnisesti puoliksi suomalainen, puoliksi italialainen ja sukutaustaltaan osin lestadiolainen, osin katolinen.

Aho kertoo, että tämä lestadiolaistaustainen seurakunta identifioituu pikemmin osaksi laajempaa amerikkalaista konservatiivista herätyskristillisyyttä, evankelikaalisuutta. Se näkyy myös saarnan tyylissä, jonka lopussa ole lestadiolaisuudelle tyypillistä synninpäästöä.

– Se [synninpäästö] on kyllä arvokas lahja, mutten usko sen olevan välttämätön, eikä sitä tarvitse joka kerta sanoa, Aho toteaa.

Zion Lutheran -seurakunnan tausta on suurseuralaisuudessa, jota kutsutaan joskus myös mickelseninläisyydeksi, pikkuesikoisuudeksi tai kirkkokuntalaisuudeksi. Sitä vastaavat Suomessa rauhansanalaisuus ja ruotsinkielinen Laestadianernas fridsföreningars förbund (LFF).

Zion Lutheran ei kuitenkaan kuulu sinänsä jo sisäisesti löyhään ja moninaiseen “kirkkokuntaan” (Apostolic Lutheran Church of America, ALCA). Yläniemimaalla ilmeisen huonossa huudossa oleva lestadiolaisuuteen viittaava termi apostolic on jopa tietoisesti pudotettu seurakunnan nimestä pois.

Läheinen Chassellin apostolis-luterilainen seurakunta taas on liian konservatiivinen kuuluakseen “kirkkokuntaan”. Siellä pukeudutaan hameisiin ja nutturoihin kuten esikoislestadiolaiset. Silti ALCAn ja sen ulkopuolisten seurakuntien välillä voi olla paljonkin ihmisten ja puhujien keskinäistä liikettä, vaihtoa ja yhteyttä. Tämän historiallisen lestadiolaishaaran monimutkainen moninaisuus on häkellyttävää.

ZION LUTHERAN -seurakunnan nuoret aikuiset lähtevät tuosta vain uusien tuttavuuksien kanssa nisulle ja pannukakulle Hancockin Suomi-ravintolaan.

He eivät osaa suomea eivätkä ole käyneet Suomessa, mutta arvostavat suomalaisia juuriaan. Yksi heistä on taustaltaan töröläläinen ja etsii nyt hieman avarampaa seurakuntaa. Vanhoillisen First Apostolic Lutheran Churchin välit Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistykseen menivät poikki 1970-luvun hoitokokousaikoina.

Näille nuorille kristillisyys vaikuttaa olevan tärkeämpi identiteetti kuin lestadiolaisuus, ja yhteys yli kirkkokuntarajojen syntyy nopeasti.

Rento ja sosiaalinen pastori Bylkas kertoo käyvänsä myös uskontodialogitapaamisissa.

Poikkeuksellisen avoimelta vaikuttaa myös pastori Chuck Bylkas, ALCA-kirkkokunnan hallituksen jäsen ja opettaja Hancockin Inter-Lutheran Theological Seminaryssa.

Hän esittelee lestadiolaista seminaaria, joka on kallellaan perinteisemmän kirkollisen luterilaisuuden suuntaan. Tämä on toinen huomionarvoinen virtaus Amerikan lestadiolaisten keskuudessa. Se koskee myös osaa niiden seurakuntien jäsenistä (Wolf Lake ja Minneapolis), jotka SRK-vanhoillisuuden sisarjärjestö Laestadian Lutheran Church (LLC) erotti yhteydestään hiljattain tapahtuneessa tuoreimmassa hajaannuksessa.

Rento ja sosiaalinen pastori Bylkas kertoo käyvänsä myös uskontodialogitapaamisissa. Sitä oudoksuvat sekä hänen liberaalit dialogikumppaninsa että hänen konservatiiviset seurakuntalaisensa.

But what’s wrong with talking to people? Mitä vikaa on siinä, että keskustelee toisten kanssa, Bylkas kysyy.

Lue myös:

Näkökulma: Tähtilipun uskoa jo 250 vuotta

Ilmoita asiavirheestä